Tarina huuliharppua soittavasta miehestä

  Seuraavasta tarinasta tahdon kiittää viime viikolla Nurmeksessa ollutta suomalaisista ja venäläisistä nuorista koostuvaa porukkaa, joiden kanssa olin tekemässä yhtä lyhytelokuvaprojektia. Meidän oli tarkoituksena tehdä lyhytelokuvamme tästä tarinasta, mutta käsikirjoitusvaiheen loppuvaiheissa päädyimmekin aivan toiseen - joskin vähän samantyyppiseen, mutta elokuvallisesti ehkä vähän toimivampaan - tarinaan.

  Joka tapauksessa, mielestäni tämä raakile oli idealtaan vain yksinkertaisesti liian kaunis unohdettavaksi, joten päätin kirjoittaa sen puhtaaksi. Toivon, että versioni tekee sille riittävästi oikeutta. Tässä se nyt kuitenkin olisi:

  En muista tarkalleen, kuinka kauan tästä nyt on. Joitakin vuosia, ehkä jopa kymmeniä - muttei kuitenkaan sen kauempaa.

  Kylmä, syksyinen ilta on maalannut erään karjalaisen järven ja koko sen lähiympäristön tummansiniseensä. Vain taivaalla mollottava täysikuu rikkoo sinisyyden valkoisella valollaan. Se on piirtänyt komean sillan keskelle tuota niin sinistä järveä, jonka vesi lainehtii vienosti sitä ympäröivien puiden välissä suhisevan tuulen voimasta.

  Järven toisella puolen astelee nuori mies, joka pyörittelee huuliharppua kädessään. Vastarannalta hehkuvat ainoan sinne rakennetun asuinrakennuksen valot. Mies pysähtyy hetkeksi. Pienen mietinnän jälkeen hän nostaa huuliharpun huulilleen ja soittaa sillä pätkän erästä vanhaa kappaletta, jonka hän oli opetellut joitakin vuosia sitten.
  Järven rannalla makaa valkoinen soutuvene. Mies kävelee sen luo, irrottaa sen puusta, johon se on aikaisemmin sidottu ja työntää itsensä sen kyydissä veteen.

  Aikaisemmin mainitsemani talo.. Oikeastaan se on enemmänkin mökki, kuin talo - no kuitenkin: mökki, jota mies oli vastarannalta katsellut, on totisesti ainoa asuinrakennus, jota kyseisen järven rantaan oli siihen mennessä rakennettu.
  Mökissä asuu nuori, noin kaksissakymmenissään oleva nainen. Hän on sytyttelemässä asuntoonsa lisää kynttilöitä valaisemaan sitä yön pimeydeltä. Sytyttäessään yhtä ikkunalaudalla olevaa kynttilää hän jää katsomaan hetkeksi ikkunasta ulos järvelle päin. Hänen päässään alkaa soida eräs vanha laulu, jota hänellä oli tapana laulaa ollessaan vielä teini-ikäinen.

  Mies on päässyt veneellään jo puoleen väliin matkaansa järven rannalta toiselle. Kun hän viimein rantautuu, kuu on kerennyt nousta taivaalla korkeimmilleen. Mies nousee veneestä ja lähtee kävelemään rannan jälkeistä mäkeä ylös, kohti sen päällä olevaa mökkiä. Ovelle päästyään hän koputtaa siihen muutaman kerran ja jää odottamaan, josko hänet päästettäisiin sisään.

  Kuullessaan tämän nainen suorastaan säikähtää. Kuka siellä voisi olla? Tähän aikaan? Hetken emmittyään hän päättää kuitenkin avata oven - varovasti.

  Nähdessään naisen kasvot mies meinaa pakahtua onnesta. Hän avasi oven! Mutta juuri, kun hän on levittämässä käsiään halaukseen, nainen vetääkin oven kiinni, eikä vastaa miehen yrityksiin saada häntä avaamaan ovea uudelleen.
  Hetken aikaa kuistilla odoteltuaan mies päättää mennä rantaan. Hän istuu laiturin päähän ja kaivaa taskusta huuliharppunsa.

  Seuraavana yönä nainen ei meinaa saada millään unta. Tuo kappale, joka alkoi soida hänen päässään aikaisemmin illalla, ei suostu lähtemään hänen mielestään. Sen sanat pyörivät alituiseen hänen ajatuksissaan. Tuntikausien sängyssä pyörimisen jälkeen hän saa kuitenkin aikaiseksi nukahtaa muutamaksi tunniksi. Kun hän herää, tuo sama kappale soi yhä hänen päässään. Aivan kuin se soisi rannasta käsin. Uteliaisuus vie voiton ja nainen nousee sängystä, pukee yömekkonsa päälle lämpimän syystakkinsa ja saappaat jalkoihinsa. Aurinko on juuri nousemassa vastarannan puiden takaa, kun hän astuu mökkinsä ovesta ulos syksyiseen ilmaan. Hän seuraa rannalta kuuluvaa huuliharpun ääntä laiturilleen.

  Huomatessaan naisen saapuvan rantaan, mies laskee harpun huuliltaan ja jää odottamaan häntä laiturin päähän. Nainen istuu hänen viereensä. Hetken aikaa he ovat molemmat aivan hiljaa. Mies katsoo naista, mutta nainen ei katso häntä - hän katsoo järvelle päin. Hän huokaisee ja kaivaa takkinsa taskusta samanlaisen huuliharpun, jota mies on hänelle koko edellisen yön ajan soittanut. Katsottuaan sitä hetken aikaa hän hymähtää. Huuliharpun päälle tipahtaa kyynel.

  Lopulta nainen nostaa katseensa kädessään olevasta huuliharpusta kohti järveä, jonka toisella puolen ei näy metsän lisäksi muuta, kuin eräs ikivanha valkoinen soutuvene. Hän pyyhkii silmänsä kuiviksi, huokaisee uudemman kerran ja avaa suunsa. Hän kuiskaa järvelle neljä sanaa:

  "Minä annan sinulle anteeksi."

'Cause I am lately lonely

You can both keep me pinned

'cause it's easier to tease

but you can't make me happy

quite as good as me

...well you know that's a lie.

  Käykö teille usein sitä, että jonkun kappaleen sanat tuntuvat vain käyvän täysin yksiin oman elämän ja/tai senhetkisen elämäntilanteen kanssa? Mulle käy sitä todella usein. Viime viikkoina mikään biisi ei ole saavuttanut samanlaista samankaltaisuuden tunnetta, kuin tämä biisi. Oikeastaan, herra Rice on osoittanut viime kuukausina osuvansa useammassakin biisissään täysin samoihin fiiliksiin, joissa itse painiskelen.

  Mutta tämä kappale. Tämä nimenomainen kappale. Vittu, että tämä tiivistää hyvin muutamaan minuuttiin sen hämmennyksen, jossa elän oman tunne-elämäni kanssa. En oikein tiedä, mitä sanoisin. Muuta, kuin sen, että viimeiset kolme kuukautta ovat olleet melkoista vuoristorataa. 

  Kunpa tiettyjä tunteita voisi tappaa tietoisesti. Tai edes nopeammin. 

Ja te kaksi: tämä kappale on omistettu teille kummallekin. Mun on jätettävä teidät molemmat mielestäni. Mun on jätettävä kaikki naiset mielestäni joksikin aikaa. Mun on vaan pakko.

Päätä jo

Niin.

Hengitä, poika, hengitä

Tiedätkö sen tunteen, 

kun hengittäminen muuttuu automaattisen refleksin sijaan tietoiseksi toiminnoksi?

Kuinka raskasta se onkaan.

Koko tämän kesän olen hengittänyt yksinäisyyttä sisään

ja Sinua ulos.

Sänkyyni ilmestyi muutama viikko sitten uusi tuoksu

muistuttamaan minua siitä,

ettei maailma lopukaan Sinuun.

Kuvasi lompakossani on asiasta eri mieltä.

Enkä minä enää edes muista

miltä Sinä tuoksuit.

Let's go to bed

But I don't care if you don't
And I don't feel if you don't
And I don't want it if you don't
And I won't say it
If you won't say it first

Kuuntelin eilen pitkästä aikaa The Curea ajatuksen kanssa. Tän biisin kohdalla rupes vähän huvittamaan se, kuinka paljon se muistutti mua mun teinivuosista, koska toi kertosäe käy niin täydellisesti yhteen sen kanssa, miten mä lähestyin silloin tyttöjä. Tai pikemminkin sen, miten en koskaan uskaltanut lähestyä niitä. En tiennyt yhtään, miten niiden kanssa olis pitänyt käyttäytyä. Pari kertaa koitin kyllä sanoa suoraan jollekin tytölle olevani kiinnostunut, mutta vastaukseks sain aina sitä iänikuista "oot ihan kiva tyyppi, mutta näen sut enemmän vaan kaverina" -settiä. Eipä hirveesti kiinnostanut lähteä yrittämään niiden kertojen jälkeen uudestaan.

Vietin oikeastaan koko teini-ikäni - paria viimeistä vuotta lukuunottamatta - rakkaudesta unelmoiden. Katselin koulussa kateellisena luokkatovereitani, keiltä tuntui löytyvän tyttö- ja poikaystäviä välillä melkein jonoksi asti, samaan aikaan salaa toivoen, että joku tahtoisi olla kanssani samalla tapaa. Koulussani oli yksi tyttö, ketä rakastin enemmän tai vähemmän salaisesti melkeinpä koko yläasteen ja lukion ajan, mutta en uskaltanut tehdä asialle koskaan oikein kunnolla mitään. Totuttauduin lopulta ajatukseen siitä, etten ole tyttöjen - tai tämän nimenomaisen tytön - mieleen ja annoin asian vain olla.

Ei saatana, mikä nössö mä silloin olinkaan.

Eipä siinä, kyllä mä huomaan tuota samaa pelkuruutta ja ylianalysointia käytöksessäni vielä nykyäänkin, mutta olen koittanut opetella siitä yli. Jos mä tänä kesänä olen jotain oppinut, niin tämän: sitä ei koskaan tiedä, mihin elämä vie, jos vaan uskaltaa heittäytyä hetkeen mukaan. Ja voin kertoa, että se kannattaa. Saatat löytää itsesi hymyilemästä, niin kuin mäkin löysin. Ja se on aika paljon. Edellisestä kerrasta, kun olen herännyt hymyillen, on nimittäin aikaa. Aika kauan aikaa.

Ehkä tämä vielä tästä.

Kun totuus paljastui

Heräsin yöllä siihen, kun minua tökittiin oikeaan olkapäähäni.

Se olit Sinä. 

Makasit kainalossani ja tuijotit minua silmiin. 

Vastasin katseeseesi. Se oli viiltävän kylmä. 

Kun aloit kääntää kylkeäsi, takaasi kurottautui toisen miehen käsi. 

Hänen kätensä. 

Sen jälkeen sinä katosit viereltäni.

Jäin tuijottamaan paikkaa, jossa vielä hetki sitten makasit. 

Paikkasi on kylmä. 

Se on ollut tyhjä jo pitkän aikaa.

Sillä todellisuudessa Hän vei Sinut minulta jo aikoja sitten..

..mutta unissani olet yhä minun.

Näyt Kauas

Sinun unohtaminen

on kuin hengittäisin vettä

Ends, starts and broken hearts

  Pää on ollut viime viikkoina aivan lukossa. Sanottavaa on niin paljon, etten pysty sanomaan mitään. Elämä on ollut viime aikoina vitusti siistimpää unissa, kuin hereillä ollessa. Depressio. Kevätmasennus, joka venyi kesän mittaiseksi ja vaihtaa muotoaan nyt syys-sellaiseksi. Särkynyt sydän. Niin abstrakti, mutta silti niin todellinen käsite. Helpoimmillaan olo on autuaan apaattinen - pahimmillaan sattuu niin paljon, etten pysty hengittämään. Nyt sattuu enemmän, kuin koskaan aiemmin. Osaisinpa itkeä muillekin, kuin Sinulle.

Ship filled with false hopes sails the seas of solitude.

Ends, starts and broken hearts. And truly love will tear us apart.

Ends and starts -- meet broken hearts, your love tore me apart.

Damien Rice - Older Chests

Aikamoinen viikonloppu takana. Kiitos Puntala, Poison Idea, Jouni & Kirsi, Pete & Peksi, JKL-crew, aurinko, aamukahvi ja sunnuntainen Jyväsjärvi. Mahdolliset anteeksipyynnöt kaikille ja kaikelle muulle.

Oon saanu viime aikoina yllättävän monelta ihmiseltä palautetta tästä blogista. Hämmentää. Kiitos vaan. Kirjoitustahtini suhteen en uskalla luvata mitään, mutta kyllä mä yritän parhaani mukaan tänne jotain aina silloin tällöin kirjoitella. Kiva kuulla, että ihmiset saa näistä jotain irti.

Oon lukenu nyt tommosta Morriseysta kertovaa kirjaa, ku Pyhä Morrisey ja sen myötä fiilistellyt aika paljon The Smithsiä ja The Stone Rosesia. Huikeeta lyriikkaa ja hienoa tunteen purkittamista musiikin muotoon.

Mulla on ollut viime aikoina aika paljon vaikeuksia ton asian suhteen. Tunteiden purkittamisen suhteen, siis. Mielessä on sen verran isoja juttuja käsiteltävänä, että niiden tiivistäminen keskimäärin kolmen säkeen pituiseen kappaleeseen tuntuu aivan hullulta urakalta. Mutta eiköhän nekin jutut sieltä tule ulos sitten aikanaan.

Viime tekstissäni mainitsin siitä, kuinka sekaisin nykypäivän lapset ja nuoret ovat. Parempi tapa katsoa asiaa on varmaan kuitenkin se, että maailma se tässä on sekaisin - eivät sen lapset ja nuoret. Tässä Damien Ricen biisissä on mun mielestä kuvattu hyvin sitä, kuinka sille ei oikeastaan voi mitään. Aika kulkee vääjäämättä eteenpäin ja sen myötä kulkevat myös ihmiset, sekä maailma jota ne asuttavat. Tällä hetkellä tiettyjen asioiden hyväksyminen tuntuu mahdottomalta, vaikealta ja pahalta, mutta ajan myötä se käy helpommaksi.

Older chests reveal themselves

Like a crack in a wall

Starting small, and grow in time

And we all seem to need the help

Of someone else

To mend that shelf

of too many books

Read me your favourite line

Papa went to other lands

And he found someone who understands

The ticking, and the western man's need to cry

He came back the other day, yeah you know

Some things in life may change

And some things

They stay the same

Like time, there's always time

On my mind

So pass me by, I'll be fine

Just give me time

Older gents sit on the fence

With their cap in hand

Looking grand

They watch their city change

Children scream, or so it seems,

Louder than before

Out of doors, into stores with bigger names

Mama tried to wash their faces

But these kids they lost their graces

And daddy lost at the races too many times

She broke down the other day, yeah you know

Some things in life may change

And some things they stay the same

Like time, time, there's always time

On my mind

So pass me by, I'll be fine

Just give me time,

Time, there's always time

On my mind

Pass me by, I'll be fine

Just give me time

Enköhän mäkin opi jossain vaiheessa taas pitämään tästä maailmasta. 

Sitä odotellessa.

Tarinankerrontaviikko, osat 3 ja 4

Moi.

Kuten huomaatte, en ole pariin päivään kirjoittanut tänne mitään, vaikka lupasinkin tekeväni niin. Ei ollut aikaa, kun piti kuunnella musiikkia ja skeitata.

Tosiaan.. Toinen syy sille, miksen ole kirjoittanut tänne, on se, etten oikein tiedä mistä aiheista kirjoittaisin. Tai onhan noita pää täynnä, mutta jokainen aihe, josta olen ollut aikeissa kirjoittaa on tuntunut siltä, että niiden pitää antaa hautua vielä jonkun aikaa, jotta niistä kehkeytyy riittävän julkaisukelpoista ja luettavaa materiaalia. Kyllä minä nekin tarinat tänne tulen vielä laittamaan, kunhan saan kirjoitettua ne valmiiksi. Ajatuksenani oli laitella tänne tällä viikolla tuollaisia lyhyempiä tarinanpätkiä. Tämä postaus tulee eroamaan noista kahdesta aikaisemmasta siinä mielessä, että tällä kertaa en aio kirjoittaa mitään fiktiivistä tavaraa. En oikein tiedä, voiko tätä nyt sitten lukea tarinankerronnaksi - ehkä enemmänkin pohdiskeluksi - , mutta menkööt: tässä teille pari juttua parista asiasta, jotka ovat tänään päässäni pyörineet.

1. Roolipelaaminen

Tämä kyllä huvitti vähän itseänikin, sillä reitti, jota kautta päädyin tätä asiaa tänään miettimään oli seuraavanlainen: törmäsin tänään töissä Impaled Nazarenen levyyn the Absence of war does not mean peace ja jäin miettimään levyn nimeä. Aika päräyttävä lause. "Sodan poissaolo ei tarkoita rauhaa". Mieleeni muistui erään nuorempana pelaamani roolipelin tapahtumat. Yhdessä vaiheessa tuntui siltä, että aina kun pelimaailman maat pääsivät yhdestä sodasta yli, toinen oli jo tekemässä tuloaan. Niinhän se menee oikeassa maailmassakin. Ainahan meillä ihmisillä tuppaa olemaan jossain päin maailmaa jonkinlaista konfliktia. Jos ei yleismaailmallisia, niin sitten henkilökohtaisia.

Nuorempana tuli tosiaan harrastettua roolipelaamista jonkin verran. Ensikosketukseni roolipeleihin tapahtui, kun olin 10-vuotias. Isäni toi minulle Venäjältä piraattiversion Final Fantasy IX:stä. Kyseinen peli on vielä tänäkin päivänä yksi hienoimmista pelikokemuksista, mitä minulla on ollut. Se oli ensimmäinen kerta, kun pelasin niin tarinavetoista peliä ja se vei minut totisesti mukanaan. Sen jälkeen aloin kiinnostua fantasiakirjallisuudesta, joka taas johti myöhemmin vanhan koulun roolipelejen maailmaan. Käytännössähän roolipelit ovat interaktiivista tarinan kerrontaa. Niiden pelaamiseen et tarvitse käytännössä muuta, kuin helvetillisen määrän mielikuvitusta, kynän, paperia ja noppia. Tietokoneiden ja internetin myötä tuo välineellinen puoli on tosin muuttunut vähemmän oleelliseksi. Minun - ja varmasti monen muunkin nuoren - tapauksessa se on ollut onni. Sen ikäisenä minulla ei olisi tullut mieleenkään lähteä ehdottelemaan kavereilleni, että kiinnostaisiko heitä mahdollisesti ruveta pelaamaan Dungeons & Dragonsia kanssani. Nörtiksihän siinä olisi leimaantunut. Pelkästään se, että skeittasin ja pidin housujani alhaalla, riitti jo monelle ikätoverilleni todisteeksi siitä, että olin hyvin todennäköisesti homoseksuaali. Siinä sitä sitten oltaisiin oltu, homonörttinä, ilman sosiaalista elämää.

Mutta niin, siinä sitä Impaled Nazarenen levyä katsellessani mieleeni tuli tuo yksi peli ja hahmo, jota pelasin parin vuoden verran todella aktiivisesti. Siitä hahmosta muovautui ajan myötä minulle hyvin läheinen. Aivan kuin joku todella hyvä ystävä, tosin vain sillä erotuksella, ettei häntä ollut oikeasti olemassa. Hänen kauttaan pääsin myös tietyllä tapaa "näkemään" monta mahtavaa seikkailua tietokoneen ruudun ja miljoonien, ellei jopa miljardien, kirjoitettujen lauseiden kautta koettuna. Tulihan sen hahmon kanssa pelastettua maailmakin ainakin kerran.

Näin jälkeenpäin mietittynä nuo oli kyllä aivan helvetin siistejä juttuja. Hyvin todennäköisesti kipinä kirjoittamiseen ja tarinoiden kertomiseen on lähtenyt tuolta fantasiakirjallisuudesta ja roolipelaamisesta. Roolipelejen pelaaminen on jäänyt aika vähälle, mutta tarve kertoa tarinoita jäi.

2. Nykypäivän lapset

Tästä puhuttiin jossain vaiheessa työkaverini Annen kanssa. Onko lapsilla nykyään enää aikaa olla vain lapsia? Sen verran älytöntä touhua tuo niiden sekoilu tuntuu nykyään olevan.

Eipä tästä ole montaa viikkoa, kun yksi kaverini kertoi, kuinka häneltä oli tullut pari arviolta 12-vuotiasta poikaa kyselemään, olisiko hänellä kiinnostusta ostaa heidän kauttaan pajaria, tai piriä. Ei, ei missään New Yorkin Lower East Sidessa, vaan Suomen Jyväskylässä.

Niinpä.

Eikä tuo meininki todellakaan rajoitu pelkkiin kaupunkeihin. Kotikylässäni Joutsassa lapset/nuoret ovat aivan yhtä sekaisin. Noin kuukausi sitten pari hädintuskin teini-ikäistä poikaa oli jäänyt kiinni paikallisen kotieläinpihan kanojen tappamisesta. Aikaisemmin joutsalaisen nuorison vapaa-ajan toimintaan on kuulunut muun muassa paikalliseen grillikioskiin murtautumista ja sen ryöstämistä, sekä muita pienempiä tihutöitä. Muutama vuosi sitten yksi tyyppi oli murtautunut kaverinsa vanhempien autotalliin, varastanut sieltä mopon ja ajanut sillä Mikkeliin bailaamaan. True story.

En tiedä, on tässä varmasti jonkun verran mukana myös sitä, että itse kasvaa koko ajan vanhemmaksi ja mitä vanhemmaksi tulee,  sitä enemmän rupeaa suhtautumaan tuollaisiin keskenkasvuisten aivoituksiin ja niistä syntyviin asioihin nihkeämmin, mutta silti.. Kun itse olin 10-vuotias, leikin vielä Legoilla. En todellakaan norkoillut jossain kylillä vanhuksille rivouksia huutelemassa. Kaikki teistä on varmaan jo nähnyt sen videon, jossa pikkupoika käy huvikseen kaatamassa vanhemmanpuoleisen naisen ojaan?

Lapsista on tullut helvetin hävyttömiä. Mistä se oikein johtuu? Kenen/minkä syyksi se pitäisi pistää? Internetin? Julma-Henrin? Väkivaltapelejen? Vai voisiko olla, että vanhemmat eivät vain kiinnitä enää riittävästi huomiota lapsiinsa ja heidän tekemisiinsä?

Mistä näitä tietää. Keskenkasvuinen nuori sällihän minäkin vasta olen. Niin kuin mulle joskus just 18-vuotta täyttäneenä baarissa sanottiin: "kasva nyt ees kolmekymppiseks, ennen kuin alat puhumaan elämästä yhtään mitään."

Tarinankerrontaviikko, osa 2

En ole vihainen. Olen raivoissani. Kunpa voisit ymmärtää minua. Viha, jota tunnen, ei kohdistu sinuun - ei minuun. Se on universaalia. Maailmanvihaa. Minä vihaan tätä maailmaa. Kerta toisensa jälkeen se antaa minun pettyä itseensä. Tunnen oloni niin voimattomaksi sen edessä. Se saa minut voimaan pahoin.

Katson huoneeni ovelle ja toivon, että hän kävelisi siitä sisään. Välillä olen näkevinäni hänet siinä. Näen vilahduksen hänen kasvoistaan vilkkailla kaupungin kaduilla. Kuulen hänen äänensä muiden ihmisten seasta.

Mutta näkemäni ja kuulemani ovat jotain aivan muuta. Jotain aivan muita. Ei hän. Hän ei tule ovelleni enää koskaan. Minä tiedän sen ja se tuntuu musertavan minut kasaan.

Hän oli niin nuori.

Tarinankerrontaviikko, osa 1

Olen koittanut saada itseäni kirjoittamaan taas enemmän. Teen itselleni - ja teille muutamille, ketkä näitä jaksatte lukea - nyt semmoisen lupauksen, että julkaisen tässä blogissa yhden lyhyen tarinan tämän viikon jokaisena päivänä. Katsotaan, pystynkö pitämään lupaukseni.

Tässä ensimmäinen:

Törmäsin vanhaan rakastettuuni viime viikonloppuna. Emme olleet nähneet vuosikausiin. Hän tervehti minua lämpimällä halauksella ja leveällä hymyllä. Hänen katseestaan näki, että hän on ajatellut minua. Niin minäkin ajattelin - ennen. Rehellisesti sanottuna olin jo kerennyt unohtaa hänet melkein kokonaan. Tein niin, koska minun oli pakko. Hän repi minut aikoinaan aivan palasiksi. Hän oli minun ensimmäinen rakkauteni. En tiedä, olinko minä hänen. Minulta meni monta vuotta, ennen kuin pääsin hänestä yli.

Siinä hän nyt sitten oli, kyselemässä, mitä minulle kuuluu. Hän kertoi elävänsä yhä saman miehen kanssa, kenen syliin hän aikanaan vaihtoi omani. Kertoi olevansa onnellinen. En tiedä, oliko hän minulle – tai itselleen – rehellinen. Toivon kuitenkin niin.

Ilta eteni, aloimme molemmat humaltua. Viihdyimme toistemme seurassa todella hyvin. Huomasin, että minulla oli todellakin ollut ikävä häntä. Huomasin, että hänelläkin oli ollut minua. Kun juttelimme, hän katsoi minua syvälle silmiin. Aivan kuten silloin ennen. Hetken ajan maailmassani ei ollut ketään muuta, kuin hän ja hänen silmänsä. Hän ja hänen katseensa. Hetken ajan minusta tuntui siltä, kuin olisin rakastumassa häneen uudelleen. Tanssimme ja hän rutisti minua. Minä rutistin takaisin. Olin taas hetken ajan hänen. Mutta vain hetken. Pian hän päästi minusta irti ja meni miehensä luo. Jäin yksin, mutta se ei haitannut minua. Sillä yhtä nopeasti kuin hänkin, nuo takaisin tulleet kiintymyksen tunteet katosivat mielestäni. Ihmismieltä on välillä mahdoton ymmärtää.

Dreams are trash on the side of the road

I'm drawing words from a tired heart

I'm drawing blood from a tired heart

Moi. Tajusin, etten ole kirjoittanut tänne aikoihin mitään. Sille on syynsä. Jos mietitte, mitä mulle kuuluu, vastaus on lyhyesti sanottuna "ei hyvää". Mutta kyllä tää tästä. Lupaan laittaa tänne jotain tarinoita ja turinoita paremmalla ajalla. Nyt rupean pakkaamaan kamoja Hässäkkä-päiviä varten. TR soittaa huomenna (lauantaina) sisälavalla kello 20:30. Katotaan monta mikkiä hajotan tällä kertaa..

Pitäkää huoli itestänne ja rakkaistanne. Vielä kun he ovat luonanne. Jälkiviisaana voin kertoa, että se kannattaa.

THE SEARCH 9.-14.4.

Huh. Oon joutunut miettimään ja tutkiskelemaan itseäni tän viikon aikana enemmän kuin varmaan koskaan aiemmin. Pakko kyllä myöntää, että oli jo korkea aikakin. Harvoin sitä tulee kuitenkaan mietittyä, miksi käyttäydyn joissakin tilanteissa tietyllä tapaa, tai miksi olen joistain asioista tiettyä mieltä. Itsensä ja omien ajatusten, sekä käytöstapojen kyseenalaistaminen ei ole läheskään niin helppoa, kuin sen voisi kuvitella olevan..

Tätä ajatusprosessia, jota oon viimeisten 5 päivän aikana pääni sisällä käynyt, on helvetin vaikea muotoilla sanoiksi. Ainakaan julkaisukelpoisiksi sellaisiksi. Tiivistettynä voin kertoa sen verran, että viimeisen puolen vuoden aikana oon uppoutunut aivan liian syvälle omaan jurouteeni, maailmantuskailuuni ja negatiivisuuteeni ja se ei ole hyvä juttu sitten ollenkaan. Mun on pakko oppia katsomaan maailmaa positiivisemman linssin läpi ja oppia antamaan enemmän arvoa niille asioille, mitä mulla on. Varsinkin niille, ketä mulla on. Mä tahdon rakastaa ja olla rakastettu. IT'S TIME TO MAKE A CHAAA-ANGE.

Oon ottanut tällä viikolla poikkeuksellisen paljon valokuvia. Mun mielestä nää kuvat summaa aika hyvin sen, mitä tää viikko on pitänyt sisällään.

time to get my goals in sight

end the ignorance

see the light 

search will take me

it must not break me down.

Let's Skate

  Nyt kun kadut ovat viimeinkin alkaneet sulamaan ja kuivumaan, myös skeittaamaan pääsy on muuttunut paljon vaivattomammaksi. Tänä talvena mulla on ollut muutenkin yllättävän paljon aikaa ja saumaa skeittaamiselle, mikä on ollut todella mukavaa. Jonkun verran on tullut opittua uusia juttujakin. Kiitos vaan Heini, että oot ottanu mua mukaas valvontavuoroilles!

  Jyväskylän halli on kuitenkin sen verran pieni, että porukkaa ei tarvitse olla kuin kymmenkunta, niin paikka alkaa tuntua ahtaalta (onneks miniä saa kuitenkin skeitata usein aika rauhassa). Mua jotenkin ahdistaa se väenpaljoudessa pujottelu ja oman vuoron odotteleminen. Skeittaamisesta tulee niin nopeasti sellaisissa tilanteissa ihan vaan mekaanista suorittamista, ei niinkään sitä linjojen läpi surffaamista ja rentoa hauskanpitoa, millaisena sitä itse pidän. Onneksi Jyväskylästä löytyy parkkihalleja, joissa tilaa on vaikka muille jakaa. Spotteja niissä voisi tosin olla vähän enemmän..

  Tässä pari pätkää tältä talvelta/keväältä, joihin on tullu itekin eksyttyä:

  Kaivelin tänään vanhoja tekstejäni pöytälaatikon uumenista ja törmäsin aika mielenkiintoiseen löytöön: englannin tehtävämonisteeseen, jonka toiselle puolelle olen kirjoittanut lyriikkaa. Keskellä lappua luki kissan kokoisilla kirjaimilla kappaleen kertosäe: FUCK SCHOOL / LET'S SKATE.
  Hetki, jona kirjoitin ton kappaleen palasi mieleen kirkkaana. Oli aurinkoinen kevätpäivä ja englannin tunnilla oli meneillään joku todella ankea kertaustunti, jossa käytiin kielioppia läpi monisteita täyttelemällä. Mieli alkoi harhailla alkavaan viikonloppuun ja pulpetin alla koulun loppumista odottavaan rullalautaan. Kirjoitin ton biisin ja päätin noudattaa kirjoittamaani sanaa: päätin skipata loppupäivän koulusta ja lähteä viettämään viikonloppuani Jyväskylään aikaisemmin. Soitin parille kaverille Jyväskylän päähän, jotka päätti lähteä kanssa koulustaan ja töistään kesken päivän ja lähdettiin porukalla skeittaamaan. Siitä muodostui todella hyvä päivä.

Alla linkki kyseiseen kappaleeseen ja sen lyriikkaan:

TOTAL RECALL - LET'S SKATE

Onko punk kuollut?

  Olen miettinyt tätä asiaa kerran jos toisenkin. Vähän väliä sitä saa jonkun suusta kuulla ja välillä siihen tulee melkein uskottua itsekin. Mitä punkille on oikein tapahtunut? Mikä nykypäivän punkkareita vaivaa? Onko punk kuollut?

  Ensimmäisenä voisin sanoa, että punk ei ole ainakaan omasta mielestäni suinkaan kuollut - se on vain muuttunut vuosien myötä jonkun verran.
  Monelle ihmiselle punk on sitä, että pukeudutaan pulttirotsiin ja sitten heilutaan keskisormi pystyssä pitkin kyliä irokeesi pystyssä ja maiharit oksennuksessa. Eikä siinä mitään, jos se on joidenkin ihmisten mielestä siistiä, niin mikäs minä olen siihen puuttumaan. Mutta sanan "punk" alle kun kätkeytyy niin paljon muutakin.
  Punk on opettanut minulle monia elämänarvoja ja asioita, joita en olisi välttämättä muuten tajunnut. Punk antaa luvan - voisin melkein jopa sanoa velvoitteen - asioiden kyseenalaistamiselle. Esimerkkinä nyt vaikkapa lihateollisuus & lihansyönti, tai tämä ah-niin-ihana päihdekulttuurimme, joka pitää meitä suomalaisia lujassa otteessaan kaikista alkoholin hinnan nostoista ja nuorten päihdekasvatukseen panostamisesta huolimatta.

  Löysin itse punkin musiikkina, sekä alakulttuurina yläasteelle mennessäni. Iässä, jolloin nuori on luultavasti ulkopuolisille vaikutteille alttiimillaan. En epäile yhtään, etteikö sillä olisi ollut vaikutusta siihen, millainen ihminen minusta on tullut ja millaiseksi tulen tästä kasvamaan. Kuulostaa kornilta, mutta tietyllä tapaa punk todellakin pelasti elämäni. Esimerkiksi kaikki nämä musiikkijutut, mitä olen viimeiset 5-6 vuotta harrastanut, menee täysin punkin löytämisen piikkiin ja tulen olemaan siitä sille kiitollisuudenvelassa luultavasti koko loppuelämäni ajan. Enkä ole varmasti ainoa, jolle näin on käynyt.

  Siitä pääsenkin aiheeseen, joka ärsyttää mua välillä todella paljon: punkin nykytilasta valittavat punkkarit. Kyllä, te ennemmin "hardcore kideiksi" kuin "punkkareiksi" itseänne kutsuvat ihmiset, tarkoitan myös teitä.
  Jos käytte punkkikeikalla, joka on mielestänne tylsä, jos yleisö ei tanssi mielestänne enää "samalla tavalla kuin sillon ennen", jos kaupungistanne/kylästänne ei löydy keikkoja alaikäisille, tai bändejä, joiden keikoille mennä, ehdotan teille seuraavaa: tehkää asialle jotain. Perustakaa bändejä, jotka eivät soita tylsiä keikkoja. Älkää miettikö sitä, miksi muut eivät tanssi, vaan tanssikaa itse (älkääkä todellakaan miettikö, näytättekö sitä tehdessänne typerältä). Etsikää/hankkikaa itsellenne tila, jossa järjestää keikkoja myös alaikäisille (oikeasti, jos mä pystyin siihen Joutsassa, niin kyllä tekin siihen pystytte - oli teidän asuinpaikkanne mikä hyvänsä). Netissä itkeminen ei muuta asioita yhtään sen paremmiksi. Yksi punk-kulttuurin hienouksista on nimittäin se, että kuka tahansa voi ottaa osaa sen ylläpitämiseen ja eteenpäin viemiseen.

  Muistatteko ensimmäisen punk-keikkanne, jolla kävitte? Muistatteko, kuinka jännittävältä se tuntui? Miltä ensimmäinen kerta moshpitissä tuntui? Miltä sen jälkeen tuntui? Itse en ollut kokenut koskaan mitään vastaavaa aiemmin. Toivoisin, että mahdollisimman moni nuori pääsisi kokemaan sen saman tunteen vielä minun ja teidän jälkeenkin. Se edellyttää sitä, että nuorilla on tulevaisuudessakin mahdollisuus päästä näkemään punk-keikkoja, joissa tehdään muutakin kuin katsellaan kenkiä.

  Pidetään se tuli jatkossakin palavana, joohan?

Töissä taas

  Sain toissailtana siinä kahdeksan-yhdeksän aikaan mielenkiintoisen puhelun: mulle tarjottiin töitä eräästä henkilöstöpalvelufirmasta. Lumitöitä, tarkemmin sanottuna - ja töihin pitäisi lähteä heti seuraavana aamuna. Tekisin töitä vanhan lapsuudenaikaisen ystäväni Samuelin kanssa, joka oli suositellut minua työparikseen muutamaa päivää aikaisemmin käymämme keskustelun jälkeen, jossa kerroin etsiväni töitä. Olin aika fiiliksissä.
  Vaikka nautinkin siitä, ettei ole velvoitteita mennä minnekään, niin nautin myös siitä, että on sitten myös tarpeen tullen mahdollisuus mennä jonnekin ja tehdä jotakin. Opintotuen lakkauttamisen jälkeenhän mulla ei siis ollut mitään tulonlähdettä ja jotta tässä yhteiskunnassa voisi tehdä jotain muutakin, kuin pyöritellä peukaloitaan kotona, tarvitsee rahaa. Niinpä päätin suostua työtarjoukseen.

  Seuraavana aamuna mun piti kävellä Heinämäen teollisuusalueelle, joka sijaitsee 6 kilometrin päässä kotoani. En ollut aikaisemmin käynytkään siellä päin Jyväskylää, joten lähdin matkaan kartan kera. Matkan varrella pysähdyin hakemaan Samuelin mukaani Lohikoskelta. Reissuun meni yhteensä noin puolitoista tuntia, mutta perille päästiin kuitenkin. Siellä meille selvisi vasta kunnolla, mitä me tulisimme tekemään: sen sijaan, että meille oltaisiin annettu kolia, meille annettiin valjaat. Tiedossa oli siis lumien tiputtamista talojen katoilta alas.

  Ensimmäiset talot, jossa käytiin, olivat melkein tasakattoisia ja siitä syystä hyviä "harjoittelukohteita" työn käytäntöjen, kuten esimerkiksi niiden valjaiden käyttöä ajatellen. Hommat oli tehty noin parissa tunnissa, eikä sille päivälle ollut enää mitään muuta. Seuraavan päivän (eli siis tämän päivän) urakka olisi kuulemma sen verran haastavampi ja aikaa vievä, mutta ei sekään loppujen lopuksi hirveän ylivoimaiselta tuntunut.

  Tämän päivän kohteena oli kolme taloa Puutarhakadulla. Jokaisen talon katolta löytyi 8 kattoikkunaa, joiden ympärys piti siivota lumesta, koska niistä valui sisään sulanutta lunta. Eniten tässä hommassa jännitti se, että katolle piti kiivetä tikkaita pitkin. Nuorempana, kun tein töitä isäpuoleni kiinteistöhuoltofirmassa Joutsassa, jalkani lipesi tällaisissa tikkaissa ja säikähdin sen verran pahasti, etten ole sen jälkeen hirveästi korkeita tikapuita kiipeillyt. Ensimmäinen nousu ja lasku tuntui siitä johtuen vähän kankealta, mutta aika pian pelko liukastumisesta kuitenkin unohtui. Kiipeäminen oli selkeästi nopeampaa jo toisen talon kohdalla.

  Katolle päästyämme meidän piti hinata ylös työvälineemme (lumilapio ja katuharja), kiinnittää valjaamme johonkin katolta löytyvään vankkaan kohtaan (esim. savupiippu, kävelysilta) ja ruveta hommiin. Toinen lapioi/harjasi, toinen toimi turvamiehenä. Päädyimme Samuelin kanssa toimintamalliin, jossa tehtiin aina 4 ikkunanympärystä kerrallaan, jonka jälkeen vaihdettiin vuoroja. Tuulen takia olisi ollut aivan yhtä perseestä seistä katolla paikallaan kaikkien 8 ikkunanympäryksen verran, kuin putsata niitä. Vaikka meille kerrottiin päivän projektin vievän aikaa täyden päivän verran, meillä meni siihen noin 5 tuntia kahvitauon kera. Hommaa helpotti aika paljon se, että lumi on näillä keleillä aika kevyttä - keväämmällä toi olis ollut varmasti tuplasti raskaampaa.

  Saa nyt nähdä mitä tästä kehkeytyy. Nämä kaksi päivää on ainakin ollut todella mielenkiintoisia. Kokopäivätyötähän tämä ei tällaisenaan ole, kun hommia on vain sen verran mitä niitä sattuu milloinkin olemaan tarjolla. Mitä enemmän lunta, sitä enemmän sekä kolaus-, että kattohommia ja mitä lähemmäksi kevättä mennään, sitä enemmän pelkkiä kattohommia. Tiedän jo nyt, että osa taloista, joihin minun pitäisi jossain vaiheessa kevättalvea kiivetä, tuntuvat ainakin nyt vähän turhan jännittäviltä. Jossain vaiheessa korkeanpaikankammo saattaa ottaa yliotteen. Tai sitten ei. Voihan se olla, että tässä karaistuu sillä saralla jonkin verran.
  Ei tuo töiden paikoittainen vähyys kuitenkaan haittaa - ainakaan vielä - niin hirvittävästi. Mukava homma vaan, että mulla on yhä hyvin aikaa käydä salilla, skeittaamassa, keikoilla ja bänditreeneissä ilman tunnetta siitä, että työt painaa niskaan ahdistavalla tavalla. Ja on mulla vanhoista duuneista ja veronpalautuksista säästössä sen verran rahaa, että ei tarvitse ihan sentin päälle elää vielä vähään aikaan.

  Katsellaan nyt. Päivä kerrallaan.

9. Tammikuuta, 2012

  Huh. Nyt on lähtenyt tämäkin vuosi viimein käyntiin. Tänään mun olis pitänyt mennä kouluun, mutta jätin menemättä. Sen sijaan kirjoitin koulun opintovastaavalle jättäväni opinnot kesken, tai vähintäänkin siirtäväni niitä eteenpäin.

  Tiedän, että tämä valinta on sellainen, jota esimerkiksi äitini ei katso kovin hyvällä, mutta se tuntuu kaikista järkevimmältä. Mitä järkeä mun on matkustaa puolen tunnin matkan päähän istumaan kuudeksi tunniksi tietokoneelle ja esittämään, että muka joskus valmistuisin, kun se on ollut jo alusta asti selvää, että niin ei tule käymään? Sitä suuremmalla syyllä, mitä järkeä mun on kuluttaa aikaani, energiaani ja kärsivällisyyttäni kyseisen koulun tehtäviin, tai lukea kyseisen koulun kirjoja? Luokallani on kuitenkin niitäkin ihmisiä, ketkä oikeasti tahtoo valmistua kyseiseen ammattiin. En tahdo olla mukana hidastamassa heitä, vain siksi, koska "mulla nyt ei ole muutakaan rahanlähdettä tällä hetkellä". Nyt oli korkea aika tehdä se, mitä olen aikonut koko kyseisessä koulussa oleskeluaikani ajan tehdä: jättää se taakse, etsiä töitä ja hakea myöhemmin jonnekin sellaiseen kouluun, joka oikeasti kiinnostaa.

  Nyt minulla on enemmän aikaa keskittyä niihin asioihin, jotka ovat oikeasti itselleni tärkeitä: avovaimooni (kuulostaapa muuten vakavemmalta kuin "tyttöystävä"), näihin kirjoitusprojekteihin, musiikkiin, ystäviini, bändiini, skeittaamiseen, videopeleihin, kirjojen lukemiseen ja - ennen kaikkea - itseeni.

  Tässä vuodessa on paljon asioita, joita odottaa. Total Recallin kanssa olisi tarkoitus lähteä nauhoittamaan meidän ensimmäistä varsinaista albumia tuossa Helmi-maaliskuu-akselilla. Viikonloppuna käytiin soittamassa vuoden ensimmäiset treenit ja parin viikon päästä mennään uudestaan. Odotan mielenkiinnolla, mitä kaikkea saadaan tämän vuoden kuluessa aikaan. Just wait and see.

Tarina yksinäisestä naisesta

  Kuten olen varmaan monille sanonut, tykkään kirjoittamisesta. Tällä hetkellä se saattaa olla minulle yksi mieluisimmista itsensäilmaisun keinoista.

  Joulun alla ajauduin pitkästä aikaa kirjoittamaan fiktiivistä tarinaa. Lukiovuosina kirjoitin tarinoita jonkun verran, mutta harvoja olen missään julkaissut.

  Tämä tarina minun piti kirjoittaa yhtä koulun kurssia varten. Aihe oli muuten vapaa, mutta tarinasta piti löytyä muutamakymmentä ennaltamäärättyä sanaa. Sen takia teksti saattaa olla paikoitellen vähän oudon tuntuista. Muuten olen lopputulokseen kuitenkin melko tyytyväinen. Alkuperäinen teksti oli yhtä kappaletta pidempi (koska ennaltamäärätyt sanat, plaah), mutta mielestäni tässä versiossa oleva lopetus on paljon ytimekkäämpi ja muutenkin toimivampi.

  Pidemmittä puheitta, olkaa hyvät:

  Karvainen, voimakas käsi hyväilee poskeani. Sen omistaja kuiskaa korvaani: "Minä rakastan sinua." Juuri, kun olen vastaamassa tuohon suloiseen lauseeseen, todellisuus paiskautuu päin näköäni, kuin kivi vasten auton tuulilasia - se olikin vain unta.

  Herään omasta, yksinäisestä sängystäni omaan, yksinäiseen elämääni. Kello on kuusi aamulla. Vaikka sainkin unen päästä kiinni vasta muutama tunti sitten, minua ei jostain syystä väsytä laisinkaan.

  Koira ulvoo eteisessä pissatettavaksi. "Tullaan, tullaan", huudan sille vastaukseksi. Vedän jalkaani nuhjuiset kollarit, jotka minulla oli jalassani eilenkin ja löntystän kohti eteistä. Nostan aamun postin lattialta ja vien sen keittiön pöydälle odottamaan. Laahustan takaisin eteiseen, otan naulakosta pitkän toppatakkini ja puen sen yöpaitani päälle. Jalkoihin kiskaisen äidiltä viime viikolla syntymäpäivälahjaksi saamani Ainot - ihan niin kuin oloni ei olisi ollut muutenkin jo riittävän mummomainen ne saadessani. Polvistun koiran eteen ja laitan sen hihnaan. Rapsutan sen päälakea, ennen kuin nousen avaamaan ovea. "Onneksi minulla on sentään sinut seuranani."

  Pihalle päästyämme huomaan ensimmäisenä alkamaisillaan olevan sateen. Koko tämä viikko on ollut sateinen. Minä vihaan sadetta. Se vain korostaa sitä, kuinka masentavia syksyt ovat. Koiraa sade ei kuitenkaan tunnu haittaavan. Se juoksee innoissaan ristiin rastiin ja heiluttaa häntäänsä hirmuisella tahdilla. Mietin, miksi tuota karvakasaa kutsuisin. Se tuli eilen minua vastaan, kun olin matkalla kaupasta kotiin. Talutushihna roikkui sen kaulapannassa, mutta ketään ei ollut toisessa päässä sitä taluttamassa. Ajattelin, että se on päässyt omistajaltaan karkuun, joten otin sen kiinni. Odotinkin hetken, jos joku olisi vaikka juossut sen perässä. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, joten toin sen luokseni. Siinä se nyt pissaa naapurin herran Volvon renkaille. Hymähdän.

  Kun pääsemme takaisin sisälle, mietin mitä koiran suhteen pitäisi tehdä. Se hyppää sohvalle makoilemaan ja näyttää niin suloiselta siinä. Olisiko se kovin väärin, jos pitäisin sen itselläni? Sen omistajalla on kuitenkin puolisonsa, mahdolliset lapsensa ja ystävänsä, kun minulla taas ei ole mitään. Ei ketään.

Olen ollut yksin niin pitkään, kuin muistan. Ainoa kouluaikojen ystäväni muutti toiseen kaupunkiin, kun lukio loppui. Minulla ei ole ollut koskaan poikaystävää. Ehkä en ollut poikien mielestä riittävän kaunis tyttöystäväksi. Kun lähdin kotoa, äitini meni uusiin naimisiin ja muutti miehensä kanssa ruotsiin. Isääni en ole koskaan tavannutkaan. Täytin viime viikolla 30 vuotta ja vasta nyt tajuan sen, kuinka yksinäinen olenkaan. Olen ollut koko aikuisikäni yksin. Olen niin tottunut yksinäisyyteeni, etten osaa edes haaveilla, millaista toisen ihmisen kanssa oleminen olisi. Olen unohtanut, miltä se tuntuu.

  Laitan aamukahvin keittymään ja katson ulos keittiön ikkunastani. Kuinka olenkaan voinut antaa elämäni valua tällä lailla hukkaan? Mitä kaikkea minulta onkaan jäänyt kokematta sen takia, etten ole tutustunut ihmisiin, joiden kanssa olen opiskellut ja työskennellyt? Katson ikkunalautaani, eikä siinä ole kuvaa yhdestäkään ihmisestä. Olen pettänyt itseäni uskottelemalla, että yksin on parempi olla. Ei tarvitse pettyä keneenkään, kun ei ole ketään, kuka voisi pettää. Yksinäisyydestä on muodostunut eräänlainen pumpulimainen suojus ympärilleni varmistamaan, ettei maailman pahuudet, joita ihmisiksi kutsutaan, pääsisi satuttamaan minua.

  Kuinka typerä olenkaan ollut.

  Kahvi on valmista. Kaadan mukini sitä puolilleen ja maustan sen kahdella palalla sokeria, sekä maidolla. Niin olen aina kahvini maustanut. Otan pienen hörpyn ja alan laittaa voileipää. Koiran pää nousee pystyyn, kun otan kinkkupaketin jääkaapista. Se hyppää pois sohvalta ja jolkottaa luokseni kieli pitkällään. Heitän sille siivun ja nauran. En muista, milloin olisin viimeksi nauranut. Kumarrun rapsuttamaan koiraa ja se nuolaisee poskeani, kai kiitokseksi kinkusta. Nauran uudestaan. Tuntuupa tämä hyvältä. En ole ollut näin iloinen vuosiin.

  Rapsutellessani koiraa, huomaan sen pannassa olevan metallisen laatan. Katson sitä tarkemmin ja huomaan siihen kaiverretun tekstin: Repe. "Sekös sinun nimesi onkin!", hihkaisen sille ja se haukahtaa vastaukseksi. Repe, pelastajani.

  Nousen ylös ja otan leipäni, sekä kahvini pöytään. Katson postit lävitse. Laskuja ja päivän lehti. Selaan lehteä kahvia juodessani. Korkeasaaren leijona sai pentuja. BB-talossa mentiin kihloihin. Vihityt -palstalla on viiden vastanaineen parin kuvat. Taas yksi todiste siitä, kuinka kaikkien muiden elämä tuntuu olevan niin täynnä romantiikkaa ja iloa minun ankean elämäni rinnalla. Katson Repeä ja mietin kuinka onnekas olinkaan siihen törmätessäni. "Kuulehan", sanon sille, "me voitaisiin pitää tänään oikea kunnon herkutteluilta! Mitäs siihen sanot?"

  Repe heiluttaa häntäänsä ja haukkuu vastaukseksi. Juon kahvini loppuun ja nousen pöydästä. Käyn vaihtamassa ylleni kunnon vaatteet ja kutsun Repen luokseni eteiseen: "Käydään hakemassa kaupasta jotain hyvää meille molemmille ja vuokrataan vaikka joku elokuva. Sehän olisi kivaa, eikö?"

Saan vastaukseksi taas muutaman haukahduksen. Repe tulee luokseni häntäänsä heiluttaen. Laitan sen hihnaan ja lähdemme ulos. Ulkona on vielä hämärää, mutta selkeästi valoisempaa kuin tunti sitten. Ilmassa on kevyttä sadetta, mutta tällä hetkellä se ei haittaa minua laisinkaan. Lähdemme kävelemään kauppaa kohti. Seuraan Repeä, kun se pyrähtelee tien puolelta toiselle ja haistelee maata. Aina välillä se nostaa jalkaansa jonkun puun, tai roskakorin juurella ja jättää niihin merkin itsestään.

  Kävellessäni Repen kanssa kauppaa kohti huomaan, kuinka kivan näköisellä seudulla asunkaan. Onhan täällä muutakin, kuin betonia. Aivan parin korttelin päässä asunnostani on pieni perhepuisto leikkikenttineen ja jalkapallomaaleineen. Käyn juoksemassa Repen kanssa puiston nurmikentällä. Liukastun märällä nurmikolla ja nauran katketakseni. Repe tulee luokseni ja nuolee naamaani. Olen aivan märkä. Se ei haittaa minua. Nousen ylös ja vedän Repeä kohti kävelytietä.

  Jatkamme matkaa ja minusta tuntuu siltä, kuin kävelisin tietä ensimmäistä kertaa. Olen kävellyt näiden alikulkutunneleiden ja sillanalusten läpi jo kolmen vuoden ajan, kuutena päivänä viikossa, kaksi kertaa päivässä ja vasta nyt huomaan niissä olevat värikylläiset graffitit ja niiden kauneuden. Saavumme kaupan pihaan. Laitan Repen kiinni yhteen katoksen pylväistä ja rapsutan sen märkää poskentaustaa vielä ennen sisälle menoani. Lupaan, ettei minulla kestä kauaa. Sitten astun ovesta sisään.

  Kaupan koristeista ja tuotepaketeista huomaan joulusesongin lähestyvän. Mihin tahansa katson, törmään Joulupukkiin. Matkalla kohti eläintenruoka ja -tarvikehyllyä kuulen ohimennen, kun poika koittaa tivata isältään uutta polkupyörää. Isä ei noteeraa poikaansa mitenkään. Minun käy poikaa sääliksi. Otan Repelle suurimman luun, mitä hyllystä löytyy. Kun olen hakemassa itselleni jotain hyvää, minun perääni huudetaan: "Hei, te siellä!"

  Käännyn ympäri katsomaan, kuka minulle oikein huutelee. Se on joku tuote-esittelijä tiskinsä takaa. "Näytätte siltä, että olisitte vitamiinin tarpeessa. Minulla olisi tässä täl..", esittelijä jatkaa, kunnes keskeytän: "Ei kiitos." ja jatkan matkaani. En minä mitään taikapillereitä tarvitse. Minä tarvitsen ystävän. Repe on minun ystäväni.

  Maksan Repen luun ja käyn ostamassa vastapäätä olevasta Alkosta itselleni pullollisen punaviiniä.

Kun astun kaupan ovista ulos, huomaan pienen pojan, joka tutkiskelee Repeä perusteellisesti. Poika osoittaa Repen kaulapannassa olevaa laattaa etusormellaan ja huutaa: "Isä! Isä! Se on meidän Repe! Täällä näin!"

En tiedä, mitä tehdä. Hetken aikaa mietin, kerkeäisinkö ottaa Repen tolpasta irti ja juosta sen kanssa karkuun, ennen kuin pojan isä kerkeäisi paikalle. Mutta en minä voi sitä tehdä. En pojan nähden. En tuolle pojalle. Niin tekevät ihmiset ovat roistoja ja varkaita. En minä ole sellainen. Ajatukseni ovat sotaisat. Minun tekisi mieli mennä anomaan pojalta lupaa pitää Repe itselläni - selittää hänelle, kuinka tarvitsen sitä - mutta tiedän, kuinka typerää se olisi. Koira on selkeästi pojalle rakas: vaikka Repe onkin lenkkimme jäljiltä aivan märkä, poika on kietonut kätensä sen ympärille ja pitää poskeaan sen poskea vasten. Repe on aivan yhtä innoissaan. Se nuolee poikaa, haukkuu ja heiluttaa häntäänsä. "Minä pelkäsin, etten näkisi sinua enää koskaan!", poika hihkaisee.

  Havahdun, kun joku laittaa kätensä olalleni. Edessäni seisoo pitkä, hyvinpukeutunut mies. Hän katsoo minua silmiin ja kysyy: "Sinäkö meidän Repen löysit?"

  Takeltelen sanoissani. Mahanpohjaa kourii. Saan lopulta kuitenkin vastattua: "J-juu. Se juoksi minua vastaan eilen ja otin sen luokseni yöksi. Toivottavasti ette pahastuneet.."

"Emme todellakaan!", mies vastaa, "Tehän olette meidän sankarimme! Etsin Repeä koko eilisen illan. Olimme juuri tulossa laittamaan tätä katoamisilmoitusta kaupan ilmoitustaululle poikani kanssa. Hän on ollut huolesta aivan sekaisin." Sitten hän näyttää minulle tulostamaansa lappua, jossa ilmoitettiin Repen katoamisesta ja viidenkymmenen euron löytöpalkkiosta. Mies alkaa kaivaa lompakkoaan esiin ja hymyilee minulle: "Ah, niin, minähän taidan olla sinulle velkaa. Odotas.."

  "En minä tarvitse..", vastaan ennen kuin mies kerkeää vetämään rahojaan esiin ja jatkan, "Minulle riittää se, että poikanne saa kaverinsa takaisin ja koiran on hyvä olla. Silläkin on ollut selvästi teitä ikävä." Katson innosta pinkeänä pyörivää Repeä haikein silmin.

  Mies katsoo minuun hämmästyneenä: "Kyllä minä mielelläni jotain..." Heilautan kättäni ja pudistan päätäni. "Kohta on jo joulu ja kaikkea. Käytä rahat ennemmin vaikka poikaasi.", vastaan ja annan miehelle ostamani luun. "Ostin tämän juuri Repelle."

  Mies ottaa luun kädestäni ja kiittää. Juuri kun hän on kääntymässä pois, alan itkeä. Koitan kävellä tilanteesta pois ja toivoa, ettei hän huomannut kyyneliin purskahtamistani, mutta hän kerkeää pysäyttämään minut. Hän kysyy, mikä minulla on. Kerron hänelle yksinäisyydestäni. Kerron Repen olevan ensimmäinen ystäväni pitkään aikaan. Kerron hänelle kuinka pahalta sen menettäminen näin nopeasti tuntuu.

  Mies katsoo minua lempeästi ja vastaa: "Kuule. Tule käymään meillä kahvilla joku päivä. Se on vähintä, mitä voin tehdä. Tässä on käyntikorttini. Soita minulle, milloin sinulle sopii." Otan kortin käteeni ja kiitän.

  Kiitän sydämeni pohjasta.