Tarina yksinäisestä naisesta

  Kuten olen varmaan monille sanonut, tykkään kirjoittamisesta. Tällä hetkellä se saattaa olla minulle yksi mieluisimmista itsensäilmaisun keinoista.

  Joulun alla ajauduin pitkästä aikaa kirjoittamaan fiktiivistä tarinaa. Lukiovuosina kirjoitin tarinoita jonkun verran, mutta harvoja olen missään julkaissut.

  Tämä tarina minun piti kirjoittaa yhtä koulun kurssia varten. Aihe oli muuten vapaa, mutta tarinasta piti löytyä muutamakymmentä ennaltamäärättyä sanaa. Sen takia teksti saattaa olla paikoitellen vähän oudon tuntuista. Muuten olen lopputulokseen kuitenkin melko tyytyväinen. Alkuperäinen teksti oli yhtä kappaletta pidempi (koska ennaltamäärätyt sanat, plaah), mutta mielestäni tässä versiossa oleva lopetus on paljon ytimekkäämpi ja muutenkin toimivampi.

  Pidemmittä puheitta, olkaa hyvät:

  Karvainen, voimakas käsi hyväilee poskeani. Sen omistaja kuiskaa korvaani: "Minä rakastan sinua." Juuri, kun olen vastaamassa tuohon suloiseen lauseeseen, todellisuus paiskautuu päin näköäni, kuin kivi vasten auton tuulilasia - se olikin vain unta.

  Herään omasta, yksinäisestä sängystäni omaan, yksinäiseen elämääni. Kello on kuusi aamulla. Vaikka sainkin unen päästä kiinni vasta muutama tunti sitten, minua ei jostain syystä väsytä laisinkaan.

  Koira ulvoo eteisessä pissatettavaksi. "Tullaan, tullaan", huudan sille vastaukseksi. Vedän jalkaani nuhjuiset kollarit, jotka minulla oli jalassani eilenkin ja löntystän kohti eteistä. Nostan aamun postin lattialta ja vien sen keittiön pöydälle odottamaan. Laahustan takaisin eteiseen, otan naulakosta pitkän toppatakkini ja puen sen yöpaitani päälle. Jalkoihin kiskaisen äidiltä viime viikolla syntymäpäivälahjaksi saamani Ainot - ihan niin kuin oloni ei olisi ollut muutenkin jo riittävän mummomainen ne saadessani. Polvistun koiran eteen ja laitan sen hihnaan. Rapsutan sen päälakea, ennen kuin nousen avaamaan ovea. "Onneksi minulla on sentään sinut seuranani."

  Pihalle päästyämme huomaan ensimmäisenä alkamaisillaan olevan sateen. Koko tämä viikko on ollut sateinen. Minä vihaan sadetta. Se vain korostaa sitä, kuinka masentavia syksyt ovat. Koiraa sade ei kuitenkaan tunnu haittaavan. Se juoksee innoissaan ristiin rastiin ja heiluttaa häntäänsä hirmuisella tahdilla. Mietin, miksi tuota karvakasaa kutsuisin. Se tuli eilen minua vastaan, kun olin matkalla kaupasta kotiin. Talutushihna roikkui sen kaulapannassa, mutta ketään ei ollut toisessa päässä sitä taluttamassa. Ajattelin, että se on päässyt omistajaltaan karkuun, joten otin sen kiinni. Odotinkin hetken, jos joku olisi vaikka juossut sen perässä. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, joten toin sen luokseni. Siinä se nyt pissaa naapurin herran Volvon renkaille. Hymähdän.

  Kun pääsemme takaisin sisälle, mietin mitä koiran suhteen pitäisi tehdä. Se hyppää sohvalle makoilemaan ja näyttää niin suloiselta siinä. Olisiko se kovin väärin, jos pitäisin sen itselläni? Sen omistajalla on kuitenkin puolisonsa, mahdolliset lapsensa ja ystävänsä, kun minulla taas ei ole mitään. Ei ketään.

Olen ollut yksin niin pitkään, kuin muistan. Ainoa kouluaikojen ystäväni muutti toiseen kaupunkiin, kun lukio loppui. Minulla ei ole ollut koskaan poikaystävää. Ehkä en ollut poikien mielestä riittävän kaunis tyttöystäväksi. Kun lähdin kotoa, äitini meni uusiin naimisiin ja muutti miehensä kanssa ruotsiin. Isääni en ole koskaan tavannutkaan. Täytin viime viikolla 30 vuotta ja vasta nyt tajuan sen, kuinka yksinäinen olenkaan. Olen ollut koko aikuisikäni yksin. Olen niin tottunut yksinäisyyteeni, etten osaa edes haaveilla, millaista toisen ihmisen kanssa oleminen olisi. Olen unohtanut, miltä se tuntuu.

  Laitan aamukahvin keittymään ja katson ulos keittiön ikkunastani. Kuinka olenkaan voinut antaa elämäni valua tällä lailla hukkaan? Mitä kaikkea minulta onkaan jäänyt kokematta sen takia, etten ole tutustunut ihmisiin, joiden kanssa olen opiskellut ja työskennellyt? Katson ikkunalautaani, eikä siinä ole kuvaa yhdestäkään ihmisestä. Olen pettänyt itseäni uskottelemalla, että yksin on parempi olla. Ei tarvitse pettyä keneenkään, kun ei ole ketään, kuka voisi pettää. Yksinäisyydestä on muodostunut eräänlainen pumpulimainen suojus ympärilleni varmistamaan, ettei maailman pahuudet, joita ihmisiksi kutsutaan, pääsisi satuttamaan minua.

  Kuinka typerä olenkaan ollut.

  Kahvi on valmista. Kaadan mukini sitä puolilleen ja maustan sen kahdella palalla sokeria, sekä maidolla. Niin olen aina kahvini maustanut. Otan pienen hörpyn ja alan laittaa voileipää. Koiran pää nousee pystyyn, kun otan kinkkupaketin jääkaapista. Se hyppää pois sohvalta ja jolkottaa luokseni kieli pitkällään. Heitän sille siivun ja nauran. En muista, milloin olisin viimeksi nauranut. Kumarrun rapsuttamaan koiraa ja se nuolaisee poskeani, kai kiitokseksi kinkusta. Nauran uudestaan. Tuntuupa tämä hyvältä. En ole ollut näin iloinen vuosiin.

  Rapsutellessani koiraa, huomaan sen pannassa olevan metallisen laatan. Katson sitä tarkemmin ja huomaan siihen kaiverretun tekstin: Repe. "Sekös sinun nimesi onkin!", hihkaisen sille ja se haukahtaa vastaukseksi. Repe, pelastajani.

  Nousen ylös ja otan leipäni, sekä kahvini pöytään. Katson postit lävitse. Laskuja ja päivän lehti. Selaan lehteä kahvia juodessani. Korkeasaaren leijona sai pentuja. BB-talossa mentiin kihloihin. Vihityt -palstalla on viiden vastanaineen parin kuvat. Taas yksi todiste siitä, kuinka kaikkien muiden elämä tuntuu olevan niin täynnä romantiikkaa ja iloa minun ankean elämäni rinnalla. Katson Repeä ja mietin kuinka onnekas olinkaan siihen törmätessäni. "Kuulehan", sanon sille, "me voitaisiin pitää tänään oikea kunnon herkutteluilta! Mitäs siihen sanot?"

  Repe heiluttaa häntäänsä ja haukkuu vastaukseksi. Juon kahvini loppuun ja nousen pöydästä. Käyn vaihtamassa ylleni kunnon vaatteet ja kutsun Repen luokseni eteiseen: "Käydään hakemassa kaupasta jotain hyvää meille molemmille ja vuokrataan vaikka joku elokuva. Sehän olisi kivaa, eikö?"

Saan vastaukseksi taas muutaman haukahduksen. Repe tulee luokseni häntäänsä heiluttaen. Laitan sen hihnaan ja lähdemme ulos. Ulkona on vielä hämärää, mutta selkeästi valoisempaa kuin tunti sitten. Ilmassa on kevyttä sadetta, mutta tällä hetkellä se ei haittaa minua laisinkaan. Lähdemme kävelemään kauppaa kohti. Seuraan Repeä, kun se pyrähtelee tien puolelta toiselle ja haistelee maata. Aina välillä se nostaa jalkaansa jonkun puun, tai roskakorin juurella ja jättää niihin merkin itsestään.

  Kävellessäni Repen kanssa kauppaa kohti huomaan, kuinka kivan näköisellä seudulla asunkaan. Onhan täällä muutakin, kuin betonia. Aivan parin korttelin päässä asunnostani on pieni perhepuisto leikkikenttineen ja jalkapallomaaleineen. Käyn juoksemassa Repen kanssa puiston nurmikentällä. Liukastun märällä nurmikolla ja nauran katketakseni. Repe tulee luokseni ja nuolee naamaani. Olen aivan märkä. Se ei haittaa minua. Nousen ylös ja vedän Repeä kohti kävelytietä.

  Jatkamme matkaa ja minusta tuntuu siltä, kuin kävelisin tietä ensimmäistä kertaa. Olen kävellyt näiden alikulkutunneleiden ja sillanalusten läpi jo kolmen vuoden ajan, kuutena päivänä viikossa, kaksi kertaa päivässä ja vasta nyt huomaan niissä olevat värikylläiset graffitit ja niiden kauneuden. Saavumme kaupan pihaan. Laitan Repen kiinni yhteen katoksen pylväistä ja rapsutan sen märkää poskentaustaa vielä ennen sisälle menoani. Lupaan, ettei minulla kestä kauaa. Sitten astun ovesta sisään.

  Kaupan koristeista ja tuotepaketeista huomaan joulusesongin lähestyvän. Mihin tahansa katson, törmään Joulupukkiin. Matkalla kohti eläintenruoka ja -tarvikehyllyä kuulen ohimennen, kun poika koittaa tivata isältään uutta polkupyörää. Isä ei noteeraa poikaansa mitenkään. Minun käy poikaa sääliksi. Otan Repelle suurimman luun, mitä hyllystä löytyy. Kun olen hakemassa itselleni jotain hyvää, minun perääni huudetaan: "Hei, te siellä!"

  Käännyn ympäri katsomaan, kuka minulle oikein huutelee. Se on joku tuote-esittelijä tiskinsä takaa. "Näytätte siltä, että olisitte vitamiinin tarpeessa. Minulla olisi tässä täl..", esittelijä jatkaa, kunnes keskeytän: "Ei kiitos." ja jatkan matkaani. En minä mitään taikapillereitä tarvitse. Minä tarvitsen ystävän. Repe on minun ystäväni.

  Maksan Repen luun ja käyn ostamassa vastapäätä olevasta Alkosta itselleni pullollisen punaviiniä.

Kun astun kaupan ovista ulos, huomaan pienen pojan, joka tutkiskelee Repeä perusteellisesti. Poika osoittaa Repen kaulapannassa olevaa laattaa etusormellaan ja huutaa: "Isä! Isä! Se on meidän Repe! Täällä näin!"

En tiedä, mitä tehdä. Hetken aikaa mietin, kerkeäisinkö ottaa Repen tolpasta irti ja juosta sen kanssa karkuun, ennen kuin pojan isä kerkeäisi paikalle. Mutta en minä voi sitä tehdä. En pojan nähden. En tuolle pojalle. Niin tekevät ihmiset ovat roistoja ja varkaita. En minä ole sellainen. Ajatukseni ovat sotaisat. Minun tekisi mieli mennä anomaan pojalta lupaa pitää Repe itselläni - selittää hänelle, kuinka tarvitsen sitä - mutta tiedän, kuinka typerää se olisi. Koira on selkeästi pojalle rakas: vaikka Repe onkin lenkkimme jäljiltä aivan märkä, poika on kietonut kätensä sen ympärille ja pitää poskeaan sen poskea vasten. Repe on aivan yhtä innoissaan. Se nuolee poikaa, haukkuu ja heiluttaa häntäänsä. "Minä pelkäsin, etten näkisi sinua enää koskaan!", poika hihkaisee.

  Havahdun, kun joku laittaa kätensä olalleni. Edessäni seisoo pitkä, hyvinpukeutunut mies. Hän katsoo minua silmiin ja kysyy: "Sinäkö meidän Repen löysit?"

  Takeltelen sanoissani. Mahanpohjaa kourii. Saan lopulta kuitenkin vastattua: "J-juu. Se juoksi minua vastaan eilen ja otin sen luokseni yöksi. Toivottavasti ette pahastuneet.."

"Emme todellakaan!", mies vastaa, "Tehän olette meidän sankarimme! Etsin Repeä koko eilisen illan. Olimme juuri tulossa laittamaan tätä katoamisilmoitusta kaupan ilmoitustaululle poikani kanssa. Hän on ollut huolesta aivan sekaisin." Sitten hän näyttää minulle tulostamaansa lappua, jossa ilmoitettiin Repen katoamisesta ja viidenkymmenen euron löytöpalkkiosta. Mies alkaa kaivaa lompakkoaan esiin ja hymyilee minulle: "Ah, niin, minähän taidan olla sinulle velkaa. Odotas.."

  "En minä tarvitse..", vastaan ennen kuin mies kerkeää vetämään rahojaan esiin ja jatkan, "Minulle riittää se, että poikanne saa kaverinsa takaisin ja koiran on hyvä olla. Silläkin on ollut selvästi teitä ikävä." Katson innosta pinkeänä pyörivää Repeä haikein silmin.

  Mies katsoo minuun hämmästyneenä: "Kyllä minä mielelläni jotain..." Heilautan kättäni ja pudistan päätäni. "Kohta on jo joulu ja kaikkea. Käytä rahat ennemmin vaikka poikaasi.", vastaan ja annan miehelle ostamani luun. "Ostin tämän juuri Repelle."

  Mies ottaa luun kädestäni ja kiittää. Juuri kun hän on kääntymässä pois, alan itkeä. Koitan kävellä tilanteesta pois ja toivoa, ettei hän huomannut kyyneliin purskahtamistani, mutta hän kerkeää pysäyttämään minut. Hän kysyy, mikä minulla on. Kerron hänelle yksinäisyydestäni. Kerron Repen olevan ensimmäinen ystäväni pitkään aikaan. Kerron hänelle kuinka pahalta sen menettäminen näin nopeasti tuntuu.

  Mies katsoo minua lempeästi ja vastaa: "Kuule. Tule käymään meillä kahvilla joku päivä. Se on vähintä, mitä voin tehdä. Tässä on käyntikorttini. Soita minulle, milloin sinulle sopii." Otan kortin käteeni ja kiitän.

  Kiitän sydämeni pohjasta.