Olen koittanut saada itseäni kirjoittamaan taas enemmän. Teen itselleni - ja teille muutamille, ketkä näitä jaksatte lukea - nyt semmoisen lupauksen, että julkaisen tässä blogissa yhden lyhyen tarinan tämän viikon jokaisena päivänä. Katsotaan, pystynkö pitämään lupaukseni.
Tässä ensimmäinen:
Törmäsin vanhaan
rakastettuuni viime viikonloppuna. Emme olleet nähneet
vuosikausiin. Hän tervehti minua lämpimällä
halauksella ja leveällä hymyllä. Hänen
katseestaan näki, että hän on ajatellut minua. Niin
minäkin ajattelin - ennen. Rehellisesti sanottuna olin jo
kerennyt unohtaa hänet melkein kokonaan. Tein niin, koska minun
oli pakko. Hän repi minut aikoinaan aivan palasiksi. Hän
oli minun ensimmäinen rakkauteni. En tiedä, olinko minä
hänen. Minulta meni monta vuotta, ennen kuin pääsin
hänestä yli.
Siinä hän nyt sitten oli,
kyselemässä, mitä minulle kuuluu. Hän kertoi
elävänsä yhä saman miehen kanssa, kenen syliin
hän aikanaan vaihtoi omani. Kertoi olevansa onnellinen. En
tiedä, oliko hän minulle – tai itselleen – rehellinen.
Toivon kuitenkin niin.
Ilta eteni, aloimme molemmat humaltua.
Viihdyimme toistemme seurassa todella hyvin. Huomasin, että
minulla oli todellakin ollut ikävä häntä.
Huomasin, että hänelläkin oli ollut minua. Kun
juttelimme, hän katsoi minua syvälle silmiin. Aivan kuten
silloin ennen. Hetken ajan maailmassani ei ollut ketään
muuta, kuin hän ja hänen silmänsä. Hän ja
hänen katseensa. Hetken ajan minusta tuntui siltä, kuin
olisin rakastumassa häneen uudelleen. Tanssimme ja hän
rutisti minua. Minä rutistin takaisin. Olin taas hetken ajan
hänen. Mutta vain hetken. Pian hän päästi minusta
irti ja meni miehensä luo. Jäin yksin, mutta se ei
haitannut minua. Sillä yhtä nopeasti kuin hänkin, nuo
takaisin tulleet kiintymyksen tunteet katosivat mielestäni.
Ihmismieltä on välillä mahdoton ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti