Vaikka nautinkin siitä, ettei ole velvoitteita mennä minnekään, niin nautin myös siitä, että on sitten myös tarpeen tullen mahdollisuus mennä jonnekin ja tehdä jotakin. Opintotuen lakkauttamisen jälkeenhän mulla ei siis ollut mitään tulonlähdettä ja jotta tässä yhteiskunnassa voisi tehdä jotain muutakin, kuin pyöritellä peukaloitaan kotona, tarvitsee rahaa. Niinpä päätin suostua työtarjoukseen.
Seuraavana aamuna mun piti kävellä Heinämäen teollisuusalueelle, joka sijaitsee 6 kilometrin päässä kotoani. En ollut aikaisemmin käynytkään siellä päin Jyväskylää, joten lähdin matkaan kartan kera. Matkan varrella pysähdyin hakemaan Samuelin mukaani Lohikoskelta. Reissuun meni yhteensä noin puolitoista tuntia, mutta perille päästiin kuitenkin. Siellä meille selvisi vasta kunnolla, mitä me tulisimme tekemään: sen sijaan, että meille oltaisiin annettu kolia, meille annettiin valjaat. Tiedossa oli siis lumien tiputtamista talojen katoilta alas.
Ensimmäiset talot, jossa käytiin, olivat melkein tasakattoisia ja siitä syystä hyviä "harjoittelukohteita" työn käytäntöjen, kuten esimerkiksi niiden valjaiden käyttöä ajatellen. Hommat oli tehty noin parissa tunnissa, eikä sille päivälle ollut enää mitään muuta. Seuraavan päivän (eli siis tämän päivän) urakka olisi kuulemma sen verran haastavampi ja aikaa vievä, mutta ei sekään loppujen lopuksi hirveän ylivoimaiselta tuntunut.
Tämän päivän kohteena oli kolme taloa Puutarhakadulla. Jokaisen talon katolta löytyi 8 kattoikkunaa, joiden ympärys piti siivota lumesta, koska niistä valui sisään sulanutta lunta. Eniten tässä hommassa jännitti se, että katolle piti kiivetä tikkaita pitkin. Nuorempana, kun tein töitä isäpuoleni kiinteistöhuoltofirmassa Joutsassa, jalkani lipesi tällaisissa tikkaissa ja säikähdin sen verran pahasti, etten ole sen jälkeen hirveästi korkeita tikapuita kiipeillyt. Ensimmäinen nousu ja lasku tuntui siitä johtuen vähän kankealta, mutta aika pian pelko liukastumisesta kuitenkin unohtui. Kiipeäminen oli selkeästi nopeampaa jo toisen talon kohdalla.
Katolle päästyämme meidän piti hinata ylös työvälineemme (lumilapio ja katuharja), kiinnittää valjaamme johonkin katolta löytyvään vankkaan kohtaan (esim. savupiippu, kävelysilta) ja ruveta hommiin. Toinen lapioi/harjasi, toinen toimi turvamiehenä. Päädyimme Samuelin kanssa toimintamalliin, jossa tehtiin aina 4 ikkunanympärystä kerrallaan, jonka jälkeen vaihdettiin vuoroja. Tuulen takia olisi ollut aivan yhtä perseestä seistä katolla paikallaan kaikkien 8 ikkunanympäryksen verran, kuin putsata niitä. Vaikka meille kerrottiin päivän projektin vievän aikaa täyden päivän verran, meillä meni siihen noin 5 tuntia kahvitauon kera. Hommaa helpotti aika paljon se, että lumi on näillä keleillä aika kevyttä - keväämmällä toi olis ollut varmasti tuplasti raskaampaa.
Saa nyt nähdä mitä tästä kehkeytyy. Nämä kaksi päivää on ainakin ollut todella mielenkiintoisia. Kokopäivätyötähän tämä ei tällaisenaan ole, kun hommia on vain sen verran mitä niitä sattuu milloinkin olemaan tarjolla. Mitä enemmän lunta, sitä enemmän sekä kolaus-, että kattohommia ja mitä lähemmäksi kevättä mennään, sitä enemmän pelkkiä kattohommia. Tiedän jo nyt, että osa taloista, joihin minun pitäisi jossain vaiheessa kevättalvea kiivetä, tuntuvat ainakin nyt vähän turhan jännittäviltä. Jossain vaiheessa korkeanpaikankammo saattaa ottaa yliotteen. Tai sitten ei. Voihan se olla, että tässä karaistuu sillä saralla jonkin verran.
Ei tuo töiden paikoittainen vähyys kuitenkaan haittaa - ainakaan vielä - niin hirvittävästi. Mukava homma vaan, että mulla on yhä hyvin aikaa käydä salilla, skeittaamassa, keikoilla ja bänditreeneissä ilman tunnetta siitä, että työt painaa niskaan ahdistavalla tavalla. Ja on mulla vanhoista duuneista ja veronpalautuksista säästössä sen verran rahaa, että ei tarvitse ihan sentin päälle elää vielä vähään aikaan.
Katsellaan nyt. Päivä kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti