Joka tapauksessa, mielestäni tämä raakile oli idealtaan vain yksinkertaisesti liian kaunis unohdettavaksi, joten päätin kirjoittaa sen puhtaaksi. Toivon, että versioni tekee sille riittävästi oikeutta. Tässä se nyt kuitenkin olisi:
En muista tarkalleen, kuinka kauan tästä nyt on. Joitakin vuosia, ehkä jopa kymmeniä - muttei kuitenkaan sen kauempaa.
Kylmä, syksyinen ilta on maalannut erään karjalaisen järven ja koko sen lähiympäristön tummansiniseensä. Vain taivaalla mollottava täysikuu rikkoo sinisyyden valkoisella valollaan. Se on piirtänyt komean sillan keskelle tuota niin sinistä järveä, jonka vesi lainehtii vienosti sitä ympäröivien puiden välissä suhisevan tuulen voimasta.
Järven toisella puolen astelee nuori mies, joka pyörittelee huuliharppua kädessään. Vastarannalta hehkuvat ainoan sinne rakennetun asuinrakennuksen valot. Mies pysähtyy hetkeksi. Pienen mietinnän jälkeen hän nostaa huuliharpun huulilleen ja soittaa sillä pätkän erästä vanhaa kappaletta, jonka hän oli opetellut joitakin vuosia sitten.
Järven rannalla makaa valkoinen soutuvene. Mies kävelee sen luo, irrottaa sen puusta, johon se on aikaisemmin sidottu ja työntää itsensä sen kyydissä veteen.
Aikaisemmin mainitsemani talo.. Oikeastaan se on enemmänkin mökki, kuin talo - no kuitenkin: mökki, jota mies oli vastarannalta katsellut, on totisesti ainoa asuinrakennus, jota kyseisen järven rantaan oli siihen mennessä rakennettu.
Mökissä asuu nuori, noin kaksissakymmenissään oleva nainen. Hän on sytyttelemässä asuntoonsa lisää kynttilöitä valaisemaan sitä yön pimeydeltä. Sytyttäessään yhtä ikkunalaudalla olevaa kynttilää hän jää katsomaan hetkeksi ikkunasta ulos järvelle päin. Hänen päässään alkaa soida eräs vanha laulu, jota hänellä oli tapana laulaa ollessaan vielä teini-ikäinen.
Mies on päässyt veneellään jo puoleen väliin matkaansa järven rannalta toiselle. Kun hän viimein rantautuu, kuu on kerennyt nousta taivaalla korkeimmilleen. Mies nousee veneestä ja lähtee kävelemään rannan jälkeistä mäkeä ylös, kohti sen päällä olevaa mökkiä. Ovelle päästyään hän koputtaa siihen muutaman kerran ja jää odottamaan, josko hänet päästettäisiin sisään.
Kuullessaan tämän nainen suorastaan säikähtää. Kuka siellä voisi olla? Tähän aikaan? Hetken emmittyään hän päättää kuitenkin avata oven - varovasti.
Nähdessään naisen kasvot mies meinaa pakahtua onnesta. Hän avasi oven! Mutta juuri, kun hän on levittämässä käsiään halaukseen, nainen vetääkin oven kiinni, eikä vastaa miehen yrityksiin saada häntä avaamaan ovea uudelleen.
Hetken aikaa kuistilla odoteltuaan mies päättää mennä rantaan. Hän istuu laiturin päähän ja kaivaa taskusta huuliharppunsa.
Seuraavana yönä nainen ei meinaa saada millään unta. Tuo kappale, joka alkoi soida hänen päässään aikaisemmin illalla, ei suostu lähtemään hänen mielestään. Sen sanat pyörivät alituiseen hänen ajatuksissaan. Tuntikausien sängyssä pyörimisen jälkeen hän saa kuitenkin aikaiseksi nukahtaa muutamaksi tunniksi. Kun hän herää, tuo sama kappale soi yhä hänen päässään. Aivan kuin se soisi rannasta käsin. Uteliaisuus vie voiton ja nainen nousee sängystä, pukee yömekkonsa päälle lämpimän syystakkinsa ja saappaat jalkoihinsa. Aurinko on juuri nousemassa vastarannan puiden takaa, kun hän astuu mökkinsä ovesta ulos syksyiseen ilmaan. Hän seuraa rannalta kuuluvaa huuliharpun ääntä laiturilleen.
Huomatessaan naisen saapuvan rantaan, mies laskee harpun huuliltaan ja jää odottamaan häntä laiturin päähän. Nainen istuu hänen viereensä. Hetken aikaa he ovat molemmat aivan hiljaa. Mies katsoo naista, mutta nainen ei katso häntä - hän katsoo järvelle päin. Hän huokaisee ja kaivaa takkinsa taskusta samanlaisen huuliharpun, jota mies on hänelle koko edellisen yön ajan soittanut. Katsottuaan sitä hetken aikaa hän hymähtää. Huuliharpun päälle tipahtaa kyynel.
Lopulta nainen nostaa katseensa kädessään olevasta huuliharpusta kohti järveä, jonka toisella puolen ei näy metsän lisäksi muuta, kuin eräs ikivanha valkoinen soutuvene. Hän pyyhkii silmänsä kuiviksi, huokaisee uudemman kerran ja avaa suunsa. Hän kuiskaa järvelle neljä sanaa:
"Minä annan sinulle anteeksi."
Järven rannalla makaa valkoinen soutuvene. Mies kävelee sen luo, irrottaa sen puusta, johon se on aikaisemmin sidottu ja työntää itsensä sen kyydissä veteen.
Aikaisemmin mainitsemani talo.. Oikeastaan se on enemmänkin mökki, kuin talo - no kuitenkin: mökki, jota mies oli vastarannalta katsellut, on totisesti ainoa asuinrakennus, jota kyseisen järven rantaan oli siihen mennessä rakennettu.
Mökissä asuu nuori, noin kaksissakymmenissään oleva nainen. Hän on sytyttelemässä asuntoonsa lisää kynttilöitä valaisemaan sitä yön pimeydeltä. Sytyttäessään yhtä ikkunalaudalla olevaa kynttilää hän jää katsomaan hetkeksi ikkunasta ulos järvelle päin. Hänen päässään alkaa soida eräs vanha laulu, jota hänellä oli tapana laulaa ollessaan vielä teini-ikäinen.
Mies on päässyt veneellään jo puoleen väliin matkaansa järven rannalta toiselle. Kun hän viimein rantautuu, kuu on kerennyt nousta taivaalla korkeimmilleen. Mies nousee veneestä ja lähtee kävelemään rannan jälkeistä mäkeä ylös, kohti sen päällä olevaa mökkiä. Ovelle päästyään hän koputtaa siihen muutaman kerran ja jää odottamaan, josko hänet päästettäisiin sisään.
Kuullessaan tämän nainen suorastaan säikähtää. Kuka siellä voisi olla? Tähän aikaan? Hetken emmittyään hän päättää kuitenkin avata oven - varovasti.
Nähdessään naisen kasvot mies meinaa pakahtua onnesta. Hän avasi oven! Mutta juuri, kun hän on levittämässä käsiään halaukseen, nainen vetääkin oven kiinni, eikä vastaa miehen yrityksiin saada häntä avaamaan ovea uudelleen.
Hetken aikaa kuistilla odoteltuaan mies päättää mennä rantaan. Hän istuu laiturin päähän ja kaivaa taskusta huuliharppunsa.
Seuraavana yönä nainen ei meinaa saada millään unta. Tuo kappale, joka alkoi soida hänen päässään aikaisemmin illalla, ei suostu lähtemään hänen mielestään. Sen sanat pyörivät alituiseen hänen ajatuksissaan. Tuntikausien sängyssä pyörimisen jälkeen hän saa kuitenkin aikaiseksi nukahtaa muutamaksi tunniksi. Kun hän herää, tuo sama kappale soi yhä hänen päässään. Aivan kuin se soisi rannasta käsin. Uteliaisuus vie voiton ja nainen nousee sängystä, pukee yömekkonsa päälle lämpimän syystakkinsa ja saappaat jalkoihinsa. Aurinko on juuri nousemassa vastarannan puiden takaa, kun hän astuu mökkinsä ovesta ulos syksyiseen ilmaan. Hän seuraa rannalta kuuluvaa huuliharpun ääntä laiturilleen.
Huomatessaan naisen saapuvan rantaan, mies laskee harpun huuliltaan ja jää odottamaan häntä laiturin päähän. Nainen istuu hänen viereensä. Hetken aikaa he ovat molemmat aivan hiljaa. Mies katsoo naista, mutta nainen ei katso häntä - hän katsoo järvelle päin. Hän huokaisee ja kaivaa takkinsa taskusta samanlaisen huuliharpun, jota mies on hänelle koko edellisen yön ajan soittanut. Katsottuaan sitä hetken aikaa hän hymähtää. Huuliharpun päälle tipahtaa kyynel.
Lopulta nainen nostaa katseensa kädessään olevasta huuliharpusta kohti järveä, jonka toisella puolen ei näy metsän lisäksi muuta, kuin eräs ikivanha valkoinen soutuvene. Hän pyyhkii silmänsä kuiviksi, huokaisee uudemman kerran ja avaa suunsa. Hän kuiskaa järvelle neljä sanaa:
"Minä annan sinulle anteeksi."
