sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Punkista ja hardcoresta, osa 3: "Rullalauta Teki Musta Rikollisen"

  Riittävän monta Endstandin keikkaa ja Janne Tammisen välispiikkiä aiheesta "jos me pystytään tähän, niin pystytte tekin" teki lopulta tehtävänsä: mekin ajauduimme perustamaan ensimmäisen bändimme.



  Elettiin syksyä 2006. Samaa syksyä, jonka aikana rupesin käymään keikoilla Lutakossa. Koska Joutsassa nyt ei varsinaisesti ollut mitään sen kummempaa tekemistä - varsinkaan, kun ulkonakin oli koko ajan vain märkää - , me vietimme aikaamme musiikin parissa. Kaveriporukkamme koostui minun lisäkseni melko lailla Antista, Korpilahdelta Joutsaan muuttaneista Kuitusen veljeksistä, sekä Angesselän kyläkoulusta keskustan yläasteelle tulleista Jessestä ja Henristä (jota kaikki kutsuivat Spedeksi). Tuon porukan kanssa vietin aikaani melko lailla päivittäin. Skeitattiin, pelattiin videopelejä, pidettiin leffailtoja ja niin edelleen. Hölmöiltiin.
  Eräänä syksyisenä päivänä yhdellä meidän luokan tytöistä oli syntymäpäiväbileet, jonne ketään meistä ei oltu kutsuttu. Oltiin kuitenkin kovasti sitä mieltä, että meidänkin pitäisi niihin juhliin päästä, joten lopulta kutsu irtosi - mutta sillä ehdolla, että tuodaan mukanamme syntymäpäivälahja.

  Mitä me tehtiin? No, syntymäpäivälaulu. Toinen Kuitusen veljeksistä (Visa-Matti) soitti rumpuja, Antti ja Jesse soittivat kitaraa (toinen sähkökitaraa, toinen akustista) ja minä lauloin. Noin minuutin mittainen taideteoksemme sai nimekseen "Onneksi olkoon Mari". Tallensimme kappaleen muistitikulle ja lähdimme juhliin kakunkiilto silmissämme. Juhlat oli ja meni, kakku oli makoisaa ja hauskaa pidettiin, mutta hauskinta tuossa illassa oli se, mitä se laittoi meidän kaveriporukassa aluilleen. Sen kappaleen tekeminen ja nauhoittaminen oli nimittäin hauskinta, mitä oltiin vähään aikaan keksitty ja kuinkas ollakaan, sinne kellariin me päädyttiin soittamaan aina milloin mitäkin kappaleita parin päivän päästä uudelleen. Ja taas uudelleen. Ja taas uudelleen. Kappaleet, joita soitettiin, olivat pääasiassa musiikinluokasta "lainaamani" kirjan sivuilta opeteltuja. Ja kuten kaikilla tuohon aikaan musiikkia koulussa opiskelleilla joutsalaisnuorilla, meilläkin bravuurina oli Bon Jovin Livin' on a Prayer, koska meidän musiikinopettaja halusi soittaa sitä joka tunnilla, haha!

  Mutta tosiaan, siitä harmittomasta pelleilystä syntyi lopulta jotain ihan oikeaakin. Olin saanut vanhemmiltani joululahjaksi kitaran, jota rämpyttelin kotona aina silloin tällöin ja siitä rämpyttelystä syntyi lopulta ensimmäinen oma sävellykseni. Sanoitukset syntyivät päälle aivan kuin itsestään, siinä sävellyksen yhteydessä. Pian olinkin kirjoittanut ensimmäisen oman kappaleeni. Se kertoi siitä, kuinka näin skeittarina minua oli aina ärsyttänyt suunnattomasti se, kuinka negatiivisesti ihmiset lajiin ja sen harrastajiin suhtautuivat. Rullalauta Teki Musta Rikollisen. Olin aivan pähkinöinä - en malttanut millään odottaa, että pääsisin opettamaan sen muille ja kuulemaan, miltä se kuulostaa bändin kanssa soitettuna.



  Rullalaudan jälkeen aloin purkamaan fiiliksiäni paperille ja kitaralle aikamoisella tahdilla. Kiihtyneen soittotahdin myötä myös Antti, Jesse ja V-M alkoivat kehittyä soittajina. Jesse, joka oli alkuun soittanut bassoa ja tarpeen mukaan aina vähän milloin mitäkin koskettimista triangeliin, kertoi haluavansa soittaa kitaraa, joten otimme Speden bassoon. Kun Spede tuli bändiin, hän ei ollut koskenutkaan bassoon aiemmin elämässään, mutta ei se meitä niin hirveästi haitannut. "Kyllä ne biisit rupeaa siitä ajallaan luonnistumaan", ajateltiin ja niinhän ne alkoi. Aloimme soittaa covereita mm. The Ramonesilta, Black Flagilta ja Minor Threatilta. Kun omia biisejä alkoi olla noin kourallinen, oli aika miettiä bändille nimeä. En edes muista, mitä muut nimiehdotukset olivat, mutta lopullinen oli juuri sellainen, joka sopi meille täydellisesti: Uloste. "Just hyvä, koska siltähän me kuulostetaan: paskalta!" Muistaakseni nimi oli myös jonkinlainen väännös kaikkien fruittaripoikien käyttämästä vaatemerkki Lacosteesta.
  No, kun oltiin saatu bändille nimikin, oli aika ruveta säätämään sille sen ensimmäistä keikkaa. Otin yhteyttä Joutsan 4H-yhdistykseen, jotka olivat aiemmin järjestäneet nuorisotapahtumia kunnassa ja kerroin, että meillä olisi tällainen bändi ja haluttaisiin soittaa keikka. Sanoin järjestäväni kaikki käytännön asiat, kunhan vain saataisiin 4H:n, tai kunnan puolesta tilat. Sovittiin, että keikka järjestetään Joutsan nuorisokahvilassa, jossa meillä oli normaalisti tapana käydä pelaamassa biljardia, pingistä ja pleikkarin Singstaria. Eikä maksanut mitään. "Kunhan lopetatte ennen kymmentä" oli ainoa ehto, jonka sain. Niihin raameihin aloin sitten rakentamaan.

  Ulosteen ensimmäinen keikka tapahtui vuoden 2007 alussa, joskus siinä helmi-maaliskuussa. PA lainattiin Antin vanhemmilta, kitaristit toivat vahvistimet omasta takaa. Tila oli niin pieni, ettei mitään tarvinnut mikittää. Treenissoundit. Muita bändejä olivat myöskin ensimmäiselle keikalleen tullut korpilahtelainen New Time Terror, sekä pääesiintyjäksi hommattiin jo jonkun verran keikkakokemusta alleen saanut muuramelainen Shitsnackers. NTT:n tyyppeihin olin tutustunut Lutakon reissuillani ja Shitsnackers saatiin paikalle heidän kauttaan. Muistan, että olin aivan fiiliksissä Shitsnackersin saamisesta Joutsaan, kun se oli ns. "ihan oikea punk-bändi", eikä mikään meidän bändin tapainen vasta-alkajien märkäkorvabändi.
  Mitä tuosta keikasta nyt voisi oikein sanoa - no, sen ainakin, että meillä oli hauskaa. Kun yksi bändi soitti, muiden bändejen tyypit pogoilivat ja riehuivat. Paikalle saapuneet joutsalaisnuoret eivät välttämättä aivan tajunneet, mistä koko hommassa oli kyse, mutta kyllä jotkut hevarit taisi jostain biiseistä tykätäkin.
  Tuon illan jälkeen järjestin vastaavanlaisia tapahtumia Joutsaan aina silloin tällöin. Noissa illoissa soitti yleensä meidän lisäksi 1-2 muuta paikallista hevi/rokkibändiä, tai pari-kolme NTT:n kaltaista "kaveribändiä" Jyväskylän alueelta. Niistä on kyllä jäänyt monia hyviä muistoja ja kokemuksia takataskuun. For the kids, by the kids. Se on hyvän meiningin tae se.



  Tuon ensimmäisen keikan jälkeen Jesse kertoi jättävänsä bändihommat sikseen, koska "keikkojen soittaminen ei kiinnostanut". Eipä tuo mitään, jatkoimme harrastustamme siitä eteenpäin yhdellä kitaralla. Ulosteen perimmäisenä ideana oli aina yksinkertainen hauskanpito parhaiden kavereiden kesken, joten mitään kovin suuria suunnitelmia meillä ei silloin vielä ollut. Kunhan soitettiin vaan. Siitä huolimatta, onnistuin saamaan meille pari keikkaa Joutsan ulkopuolellekin: yhden Helsinkiin, toisen yhdelle pikkufestarille Nurmekseen, jossa soitimme mm. Anal Thunderin, I Walk The Linen ja Peer Güntin kanssa. Tuosta festarikeikasta oltiin aika pähkinöinä ja viimeistään siellä minulla alkoi olla sellainen olo, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä elämässäni jatkossakin. Niin paljon, kuin mahdollista. Sen jälkeen hommat alkoivatkin vakavoitua ja aloimme muodostaa bändillemme selkeitä tulevaisuudentavotteita. Nauhoitettaisiin ihan kunnon levy oikeilla rummuilla ja oikeilla laitteilla aikaisemmin käyttämiemme sähkörumpujen ja karaokelaitteiden sijaan ja koitettaisiin saada uuden levyn myötä näkyvyyttä, sekä keikkoja Joutsan ulkopuolelle. Uudet biisit ja levy jäi kuitenkin tekemättä, kun Spede muutti ysiluokalta pääsyn jälkeen Joutsasta Heinolaan opiskelupaikan perässä ja kertoi jättävänsä bassonsoiton sikseen. Päätimme lopulta, että parempi laittaa koko bändi jäihin, kuin koittaa pakottaa sitä eteenpäin. Lopulta, parin vuoden hiljaiselon jälkeen, Uloste kuopattiin vuoden 2009 maaliskuussa senaikaisen bändimme Reaching Outin keikan jälkeen muutaman biisin mittaisella yllätysvedolla.




  Lyhyen olemassaolonsa aikana Uloste sai aikaan noin tusinan verran kappaleita, kourallisen keikkoja ja.. No, ei oikein mitään muuta. Mutta ensimmäinen bändi on aina ensimmäinen bändi ja sitä tulee aina arvostettua aivan eri tavalla, kuin myöhempiä tekeleitään - oli sen nimi, tai kappaleet kuinka huonoja tahansa.

THERE AIN'T NO STYLE LIKE JOUTSA STYLE. ULOSTEPUNKS 4 LIFE.

torstai 28. marraskuuta 2013

Punkista ja hardcoresta, osa 2: "The Spark"

  En tajunnut sitä silloin, mutta sinä kesänä minulle todellakin kävi jotain. Kuuntelin yhä enemmän ja enemmän bändejä, jotka laskeutuivat saman rock-musiikin alagenren sisään. Kuuntelin punkkia.



  Etsin uutta kuunneltavaa jo ennestään tuttujen bändejen kautta, sekä internetiä apunani käyttäen. Lopulta se sitten tapahtui, kun laitoin Black Flagin Damagedin soimaan. Siinä missä the Ramones oli salakavalasti vietellyt minut bussinsa kyytiin Blitzkrieg Bopilla, Black Flag kirjaimellisesti kaappasi minut pakettiautoonsa Rise Abovella. Kaikki vaan loksahti jotenkin kohdalleen. Tätä minä olin hakenut. Toisin kuin se nuorempana kuuntelemani mustien ghettonuorten tekemä musiikki (josta koitin niin kovasti hakea kosketuspintaa omaan elämääni), tämä musiikki oli juuri minunkaltaisteni nuorten tekemää. Tämä oli musiikkia, johon pystyin samaistumaan aivan täysin, vaikken asunutkaan kaliforniassa. Yhtä lailla se koulussa käynti, sopeutumattomuus futiksenpelaajien, mopopoikien ja tupakkapaikkojen prinsessojen maailmaan, tai auktoriteettien pomottelu ärsytti Joutsassa, kuin missä tahansa muuallakin. Ja mikä parasta, punk antoi minun olla oma itseni. Eikä vaan antanut, vaan rohkaisi olemaan sitä vain entistä vahvemmin. Se tuntui aika mahtavalta.

  Black Flagin myötä aloin tutustumaan taas uusiin bändeihin. Homma alkoi tuntua enemmän ja enemmän omalta. Pian opittiin, että myös punkin sisältä löytyy alagenrejä ja ne bändit, joita tuli eniten kuunneltua kutsuttiin hardcore punkiksi, eli hardcoreksi. Tämän tajuamisen myötä haaviin alkoi tarttua enemmän omaan makuun sopivia bändejä, eikä aikaakaan, kun saimme kuulla sellaisesta suomalaisesta punk-lafkasta, kuin Combat Rock Industry ja sen bändeistä. Wasted ja Endstand olivat ensimmäisiä suomalaisia bändejä, joita otin haltuun.

  Siinä kohtaa tajuntani laajentui taas parin oleellisen tekijän verran:
  "Hei, tätä hommaahan tehdään myös Suomessa!"
  "Hei, tää bändihän on tulossa parin viikon päästä keikalle Jyväskylään!"



  Tähän aikaan YouTube oli - ainakin meille maalaisille - vielä aika uusi juttu, joten tietämys siitä, minkälainen meininki punk-, tai hardcorekeikoilla on, oli todella olematon. Tiesin vain, miltä Black Flag kuulosti, en yhtään sitä, miltä he näyttivät. "Varmaan samalta, kun ne Ramonesin tyypit", ajattelin. Intoa ja jännitystä täynnä lähdin tuolle keikalle parin Lievestuoreella asuvan myöskin punkista kiinnostuneen kaverini kanssa.
  Keikka pidettiin tosiaan Jyväskylässä, paikassa nimeltä Tanssisali Lutakko. Paikka oli (ja on edelleen) yksi lähialueen ainoita rock-klubeja, jonne pääsi alaikäisenä ja minulle se oli ensimmäinen kerta, kun olin menossa katsomaan yhtään minkäänlaista keikkaa yhtään minnekään. Joutsassa kun bändejä näki oikeastaan vain kerran vuodessa järjestettävillä Joutsan Joutopäivillä ja nekin olivat enemmän osastoa Fintelligens ja TikTak.. Eikä sinne menty niinkään katsomaan niitä bändejä, vaan kavereita sinne mentiin tapaamaan. Pussikaljottelemaan ja niin edespäin. Kyllä te tiedätte. Joten siinä kohtaa, kun tätini jätti minut ja kaverini Lutakon pihaan, toivotti "kivaa konserttia" ja kertoi hakevansa meidät muutaman tunnin päästä takaisin Lievestuoreelle, olimme vähintäänkin innosta ja jännityksestä pinkeänä.

  Keikka, jolle menimme, oli osa Wastedin 10-vuotiskiertuetta ja sen lisäksi siellä soittivat myöskin Combat Rockille levyttäneet Manifesto Jukebox ja Lighthouse Project, joista en tiennyt sen kummemmin mitään. Muistan, että kaikki hehkuttivat Lighthouse Projectia pitkin nettiä ja jotain biisejäkin olin tainnut bändiltä kuulla, mutta aika tyhjänä tauluna minä siellä seisoin, kun jätkää alkoi ilmestyä lavalle kitaroineen.

  Sen jälkeen tapahtui jotain, jonka tulen muistamaan varmaan lopun ikääni. Lighthouse Project alkoi soittaa, laulaja otti mikin käteen, hyppäsi valtavankokoisella saksipotkulla ilmaan ja samalla hetkellä, kun hän laskeutui lavan lattialle huomasin edessäni seisseen yleisön räjähtäneen valtavaan moshpittiin. En ollut koskaan kuullut, nähnyt, tai kokenut mitään vastaavaa. Katsoin ensimmäiset pari biisiä edessäni avautunutta näkyä varmaan kirjaimellisesti suu auki, koska en tiennyt, miten siihen kaikkeen olisi pitänyt suhtautua! "Ai tämmöstä tää on!"

  Niiden parin biisin jälkeen bändi piti pienen kitaranviritystauon, jonka aikana laulaja käytti hiljaisuuden hyväkseen ja alkoi jutella yleisölle. Hän osoitti selkäni takana olevaa portaikkoa, jota pitkin keikkatilaan tultiin ja spiikkasi seuraavan biisin sisään: "Tää kertoo siitä, kun tulee ensimmäistä kertaa ikinä punkkikeikalle. Siitä fiiliksestä, kun nous ensimmäistä kertaa noi portaat ylös. The Spark."
  Siinä kohtaa en voinut enää pidätellä itseäni. Riisuin hupparin yltäni, annoin sen kaverilleni ja syöksyin pitin sisään. Loppukeikka olikin sitten silmissäni yhtä käsien ja jalkojen heilumista, tönimistä, poukkoilua. Kun keikka oli ohi, olin aivan hiestä märkä ja hengästynyt. Ihan, kuin olisin juossut jonkun cooperin testin, tai jotain. Mutta se tunne, jonka se kaikki jätti jälkeensä. Se oli aivan sanoinkuvailemattoman hieno. Sinä iltana tulin paikalle Wastedin takia, mutta Lighthouse Project oli se bändi, mikä jäi mieleen. Ja siitä illasta lähtien se oli uusi lempibändini.



  Tuon keikan jälkeen Lutakossa käynnistä tuli suurinpiirtein jokakuukautinen tapa. Oli bändit mitä hyvänsä, jos ne olivat punkkia, niitä lähdettiin katsomaan, jos vaan rahat antoivat myöten. Tätä kautta tuli tutustuttua todella erilaisiin bändeihin ja niiden myötä esim. suomalaisen punkin juuriin. Olen melko varma, että olen kuullut esimerkiksi Kaaoksesta ensimmäisen kerran vasta ollessani Sotatilan, tai Rakkauden keikalla.
  Bussi edestakaisin välillä Joutsa-Jyväskylä-Joutsa maksoi suurinpiirtein 12 euroa, sisäänpääsy oli yleensä noin vitosen ja jos levyjä, tai paitoja teki mieli ostaa, niin piti varata pari kymppiä ylimääräistä vielä mukaan. En tuntenut siihen aikaan vielä sen kummemmin ketään jyväskyläläisiä punkkareita, vaan kävin keikoilla aina omien kavereideni kanssa. Bussi Joutsasta Jyväskylään lähti kahdeksalta illalla ja bussi Jyväskylästä Joutsaan kahdelta yöllä. Yleensä jouduttiin odottelemaan bussia joku tunti-pari aseman viereisen huoltoaseman lämmössä, ennen kuin päästiin kotia kohti. Mutta koskaan se ei harmittanut, koska niistä keikoista sai aina niin paljon. Varsinkin, jos oli ostanut sieltä mukaansa jotain levyjä, tai paitoja - heti, kun pääsi kotiin, oli pakko laittaa levari päälle ja uusi paita meni päälle heti seuraavana päivänä. Niin ja tosiaan, koska suurin osa myynnissä olevista levyistä olivat vinyylilevyjä, eikä niitä saanut kuin vinyylinä, hommasin itselleni vinyylisoittimen. Sen myötä levyjen sanoitukset alkoivat näytellä entistä suurempaa osaa kuuntelukokemuksessani, koska levyjä alkoi oikeasti kuuntelemaan. Niihin paneutui ihan erilaisella intensiteetillä, kuin tietokoneen mp3-tiedostoihin. Ja mitä ulkonäköön tulee - aloin näyttää yhä enemmän niiltä tyypeiltä, jotka komeilivat levyjeni kansissa ja katsomissani skeittileffoissa ajellun pääni, bändipaitojeni ja pillifarkkujeni kanssa. Punk oli imaissut minut totaalisesti sisäänsä, eikä paluuta enää ollut.

  Ei ole varmaan vaikea arvata, mitä sitten tapahtui, eihän?

tiistai 26. marraskuuta 2013

Punkista ja hardcoresta, osa 1: "Mitä sulle on oikein tapahtunut?"

  Terve.

  Kuten moni on varmaan huomannut, kirjoitan tänne melko vaihtelevalla - joskin pääosin aika hitaalla - tahdilla. Kirjoitan myös melko harvoin itsestäni. Niin, en tiedä, onko tällä blogilla nyt muutenkaan mitään sen kummempaa linjaa - se nyt vaan sattuu olemaan tällainen kanava, johon on aina välillä mukava purkaa itseään tavalla, tai toisella. Enkä oikeastaan pidä itseäni "bloggaajana". Jos totta puhutaan, en tiedä vielä läheskään, mikä minä oikein olen. Kukapa tässä iässä muutenkaan tietäisi?

  Joka tapauksessa, ajattelin nyt viimein rikkoa hiljaisuuteni ja tehdä jotain, jota en ole vähään aikaan tehnyt: kerron teille tarinan itsestäni.

  Kuten aiemmin sanoin, en tosiaankaan tiedä vielä kuka olen, tai kuka minusta tulee.
  "Kuka minä olen?" - kysymys, joka alkaa riivaamaan meitä aina ensimmäisistä nuoruusvuosistamme asti ja jonka vastauksen löytämiseen meillä jokaisella menee oma aikamme. Omissa etsinnöissäni minusta tuntuu siltä, että alan pikkuhiljaa olemaan oikealla polulla, mutta hämärältä se kuva vieläkin silti näyttää. Tässä polussa kun tuppaa olemaan niin helvetisti näitä sivuhaaroja, joista osa on vienyt parempiin, osa huonompiin paikkoihin. Kuoppiinkin, jopa. Onneksi yksikään niistä ei ole ollut vielä niin syvä, ettenkö olisi päässyt niistä eteenpäin. Sitä en tosin kiellä, etteikö osasta olisi jäänyt muistoksi haavoja, ruhjeita ja arpia. Mutta toisaalta, sitähän se elämä on, eikö vaan? Ei tältä reissulta kuitenkaan selviä hengissä pois, niin mitä sitten, jos pinta vähän kolhiintuu ja kuluu matkaa tehdessä? Niin minä ainakin tämän asian näkisin.

  Yksi elämäni oleellisimmista käännekohdista oli se, kun löysin skeittauksen ollessani 8-vuotias. Toinen tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin, kun löysin parhaan ystäväni kautta bändin nimeltä The Ramones. Tämä tarina kertoo siitä, mitä sen jälkeen tapahtui.



  Muutokseni tapahtui, kun olin yläasteen seitsemännellä luokalla. 12-vuotias. Mitä otollisimmassa iässä altistumaan mille tahansa, mikä puhuttelisi minua voimakkaasti. Siihen pisteeseen asti olin kuunnellut pääosin vain kaikkea, mitä nyt ikinä satuinkaan skeittivideoilta kuulemaan. Pääasiassa kuuntelin hiphopia, koska se tuntui sopivan skeittauksen kanssa hyvin yhteen. Niinpä, kuten voitte varmaan arvata, myös pukeutumiseni noudatti hopparikoodia: vaatteiden piti olla isoja ja housujen piti roikkua. Mic Macia, Bronxia, Fubua, Dickiesiä ja skeittimerkkejä. Lippiksestä oli löydyttävä se New York Yankeesin logo, vaikkei tajunnutkaan baseballin päälle senttiäkään, ja niin poispäin.








  Ala- ja yläasteen välissä räppäämistä tuli koitettua itsekin parin biisin verran. Ensimmäiset kunnolliset esiintymiskokemukset mikin varressa tuli koettua juurikin niissä hommissa, kun kuljin paikallisen showtanssiryhmän matkassa, milloin jossain tanssikilpailuissa ja milloin jossain kylätapahtumissa. Se oli ihan hienoa, mutta ei se silti oikein omalta jutulta tuntunut. Koska, let's face it, vähän yli 10-vuotiaan maalaispojan elämä nyt ei ihan kohtaa jonkun N.W.A.:n tekstejen kanssa. Meillä päin ihmisiä saattoi kuolla keskimäärin muutama kuukaudessa.. Mutta he kuolivat vanhuuteen, eivät luodinreikiin. En minä missään ghetossa asunut.










  Jossain kohtaa talvea paras ystäväni Antti, jonka kanssa olimme melko lailla erottamattomia, alkoi kuunnella isosiskonsa kaveriporukan innoittamana enemmän rock-musiikkia. Tämä oli sitä aikaa, kun kaikki nuoret latasivat musiikkinsa DC++:n kaltaisten ohjelmien kautta ja bändeihin tutustuttiin meiningillä "diskografia koneelle ja Winamp jauhamaan taustalle, kun juttelen kavereilleni MSN Messengerissä", joten kaikkien minulle/meille uusien bändejen muistaminen on vähän vaikeaa. Päällimmäisenä mieleen tulevat Weezer, Green Day, the Sex Pistols, Misfits ja The Ramones. Ja pikkuhiljaa, ne bändit alkoivat kuulostaa omaankin korvaani paremmalta. Samaan aikaan aloin kiinnittää huomiotani myös skeittauksen saralla aiempaa "rockimpaan" suuntaan. Lehtien sivuilta silmiin pistivät mm. Bakerin ja Black Labelin mainokset moppitukkaisine pillifarkkuskeittareineen. "Hei, mitäs hittoa, näähän näyttää ihan samalta, ku noi Ramonesin jätkät!" Jotenkin, salakavalasti, eteeni alkoi aueta ihan kokonaan uudenlainen maailma - niin skeittauksen, kuin musiikinkin kannalta.




  Rupesin paneutumaan Antilta saamiini bändeihin entistä syvemmin. En tiedä mistä se oikein johtui, mutta joku niissä kiehtoi - ne menivät jotenkin ihan eri lailla ytimeen, kuin musiikki, mitä olin aiemmin kuunnellut. Varsinkin the Ramones. Kappaleet olivat todella yksinkertaisia, mutta ne veivät mukanaan aivan eri tavalla, kuin vaikka 2pacin biisit veivät. Näiden tahtiin teki mieli ottaa skeitti alle. Näiden tahtiin teki mieli sekoilla. Näitä kappaleita oli myös äärettömän hauska laulaa mukana.
  Salakavalasti musiikkimakuni muutos alkoi näkyä myös vaatetuksessani. Bronxin lökäpöksyt vaihtuivat isäpuolen vanhoihin puhkikulutettuihin Leviksiin ja kalliit merkkivaatteet Tokmannin 10 euron raitapaitoihin.

  Tulin seitsemännelle luokalle hopparina ja lähdin sieltä rokkarina.

  Muistan, kuinka eräänä päivänä istuin huoneessani kuuntelemassa 411 Video Magazinen tekemää kokoelma-cd:tä, kun äitini astui ovesta sisään. Kaiuttimista soi muistaakseni joku the Exploitedin biisi. Äiti katsoi minua, muttei sanonut mitään. Luulin, että kyse oli musiikin äänenvoimakkuudesta, joten laitoin stereoita hiljemmalle. "Mitä?", kysyin.

  Ja lopulta äiti vastasi: "Ei, ku sitä mä vaan... Että.. Mitä sulle on oikein tapahtunut?"


maanantai 23. syyskuuta 2013

Poika ja Juna

Moi, minun nimeni on.. Tai no, ihan niin kuIn sillä olisi mitään väliä. Et siNä kuitenkaan välitä. MinÄ en ole kukaan. En minä kiinnosta ketään. Minä vain.. No, oleN. Minä vain olen. Olen istunut tämän tietokoneen ääressä jo ties kuinka kauan, siLlä katsos, se on ainoa ystävä, joka Ei pidä minua omituisena - friikkinä. Se ei naura minulle, toisin kuin kaikki muut. Ihmiset pelottavat minua. Ne eivät tee muuta, kuin satuttavat. Niin täMä kaupunkikin tekee. Käyn kaupassa ja mInua tuijotetaan. Aivan kuin naamassani olisi joTain.. En minä tiedÄ, kastiketta, tai jotain. Tiedätkö? Ne katsovat minua sellaisella "hei, sulla on tuossa jotain" -katseella. Jatkuvasti. Se saa minut vihaiseksi. MinkÄ minä itselleni voin? Enkä minä edes ole mitenkään erikoisen näköineN. Vai olenko? Mitä mieltä olet?




















Eilen päätin saaneeni tästä tarpeekseni. Minusta tuntui siltä, että minun oli päästävä pois täältä - pois tästä kaupungista, pois näiden ihmisten luota. Ihan minne vain. Jonnekin. Jonnekin, missä en tuntisi oloani jatkuvasti näin huonoksi. Niinpä päätin katsoin netistä, milloin seuraava juna lähtisi.

Puoli tuntia. Jos olen nopea, kerkeän.

Laitoin tietokoneeni kiinni. Katsoin, ettei kahvinkeitin ole päällä. Kaivoin kaapista kenkäni, puin takin ylleni. Katsoin sotkuista, likaista yksiötäni ja mietin, etten astuisi jalallani enää kertaakaan tähän loukkoon, jota ne paskiaiset kehtasivat tarjota minulle asuntona. Ei tule ikävä. Suljin oven perässäni ja kävelin rappukäytävää alas kohti joulukuista kaupunkimaisemaa.

Matka rautatieasemalle menI melko ripeästi. Juoksin osan matkasta, etteN varmasti myöhÄstyisi. Perille päästyäni katsoin aseman seinällä loistavaa valtavaa kellOa, jonka mukaan juna saapuisi 5 minuutin sisällä aseman perimmäiselle raiteelle - hyvä vaan, eipähän tarvitse peLätä kenenkään tulevan paikalle sillä aikaa, kun odotan. Kävellessäni pitkin asematunnelia en törmännyt muihin, kuin yhtEen pullonkerääjään ja käsi kädessä minua vastaan kävelleeseen teini-ikäiseen pariskuntaan. Kukaan heistä ei vilkaissutkaaN minun suuntaani.

Nousin tunnelin perällä olevia portaita pItkin aseman viimeiselle laiturille ja huokaisin helpotuksesta. Nyt tämä kaikki saa viimeinkin jäädä taakseni. Vedin takkini vetoketjua tiukemmalle ja hyppäsin Laiturilta alas. Asetuin Makaamaan sen kylmille raiteille, nostin käteni mukavampaan asentoon niskani taakse ja hymyilin. Nyt minun ei tarvitsisi tehdä muuta, kuin odottaa.

JA niin minä sitten odotin. Ja odotin. Ja odotin, kunnes hymyni alkoi kääntyä turhautuneeseen mutruun. Minua alkoi paleltaa ja suututtaA. Makasin niillä raiteilla varmaan 40 minuuttia, kunnes lopulta luovutin. "Valitettavasti juna se-ja-se-ja-se on jäänyt jumiin matkan varrelle liiallisen lumen vuoksi." Niinpä tietenkin. Nousin ylös ja kävelin takaisin tänne tietokoneeni ääreen. Perkeleen VR.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Rakkaudesta

Sinun syvälle porautuva katseesi
ja valloittava olemuksesi
elokuvamakusi
ja tapa jolla hampaasi vilahtaa.
mielenkiinnon kohteesi
huvittava ihastuksesi kurt cobainiin
(jota Sinulla ei siis ole)
ja kaikki muu.

Sinun kanssasi olin valmis olemaan onnellinen
loppuun asti
mutta ihmisiä tuli väliin
minä eristäydyin
ja rakkaudesta
minun oli päästettävä Sinut menemään.

sinun ilmeikkäät silmäsi
ja terävä, vuolas suusi
tarinasi
ja tapa jolla ässäsi suhahtaa.
elämänasenteesi
huvittava pakkomielteesi brittipoikiin
(niihin tietyn nimisiin)
ja kaikki muu.

sinun kanssasi olin pitkästä aikaa onnellinen
valmis yrittämään tosissani
mutta minä ja menneisyyteni
tulivat väliin
ja rakkaudesta
minun oli lähdettävä menemään.

kuinka hajalle olenkaan mennyt
kuinka vaikeaa tämä voikaan olla?
kaiken piti olla hyvin
mutta tässä sitä taas ollaan:
tahtomattaan erakoitunut
tahtomattaan satuttanut.

muistan,
kuinka nuorempana mietin:

"rakastaa yhtä
rakastaa toista
millä tavoin ne voisivat toisistaan erota?"

nyt tiedän.
kaikilla.

Mikko & Siiri

tämä päivä
on kaiken loppu
ja kaiken alku

kaikki, mitä oli
kaikki, mitä on ollut
kaikki, mitä tulee olemaan
se kaikki on tässä
ja nyt
tässä päivässä

katson teitä
enkä voi kuin hymyillä
sillä en tiedä mitään
niin kaunista
kuin kaksi sydäntä
jotka päättävät lyödä samaan tahtiin

lauantai 18. toukokuuta 2013

First Light / Last Light



I need you to be the strength of widows and soul survivors
I need you to be as fearless as new mothers and new fathers
I need you to be the hope of hearts who lost true love
I need you to be the might of their first kiss

I need a purpose and I need a reason
I need to know that there is trophy and meaning
to all that we lose and all we fight for
to all our loves and to our wars

I need a purpose and I need a reason
I need to know that there is trophy and meaning
to all that we lose and all we fight for
to all our loves and to our wars

keep breathing
keep living
keep searching

keep bleeding
keep healing
keep fading

keep breathing
keep living
keep searching
keep pushing on
keep bleeding
keep healing
keep fading
keep shining on

keep breathing
keep living
keep searching
keep pushing on
keep bleeding
keep healing
keep fading
keep shining on

this is for the hearts still beating
beating
beating
beating

Oikeasti. Vielä, kun olette elossa: ottakaa kaikki siitä irti. Jokainen teistä, ketä tunnen. Keitä olen tuntenut. Ketkä olen menettänyt. Olette tärkeämpiä, kuin arvaattekaan. Kuolema ei ole leikin asia.

Te, ketkä olette jo menneet rajan toiselle puolen.. Kaipaan teitä. Aivan järkyttävän paljon.

perjantai 3. toukokuuta 2013

"The reality of the world includes pain, suffering, love and happiness. This is plenty to pull from."

Tänään olisi pitänyt kirjoittaa vaikka mitä, mutta eihän näistä hommista tule koskaan mitään silloin, kun tekstiä pitäisi saada aikaan. Pää lyö tyhjää. Yleensä olen ratkaissut tämän ongelman viskillä, mutta sekin on tällä hetkellä loppu. No, minkäs teet.

Suosittelen teitä lukemaan alle linkittämäni artikkelin. Tämän lukeminen oli mulle tän päivän päräyttävin juttu. Onneksi Wesley Eishold päätti ruveta jossain kohtaa elämäänsä kirjoittamaan lyriikkaa ja musiikkia. Mahtava jätkä. 

Mistä rahat/lippu Kuudes Aisti -festareille? Kysyn vaan.

The Day Room: Cold Cave and the Humanity of the Artist



Mun elämässä tapahtuu tällä hetkellä ihan hitosti kaikkea. Jännittävää aikaa. En ole tuntenut oloani näin hyväksi aikoihin. Mutta joo.. Katotaan, miten pojan käy.

Pitäkää huolta.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Kevät sisällä

"Älä nyt innosta hypi"
sinä sanot
ja minä yritän parhaani

mutta sen verran
saan varmaan sanoa,
että noihin silmiin

niihin voisin vaikka hukkua.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Keikan jälkeisiä hetkiä Puolassa

- So how long have you played?
- How long? You mean, like, how long we have been playing?
- Yes. I'm sorry, my english is not so good.
- It's all right, man. I got your point, that's all that matters! But yeah, we've had this band for four years now.
- Four years? Nice!
- Well, they have been around for nearly ten years now. The Lighthouse Project guys.
- Oh.. Wow.
- Yeah I know. That's pretty awesome, isn't it? You know, the first punk show I ever went to had them playing. They are the first punk band I have seen on stage.
- But they're not punk!
- Haha, you think so?
- No, no they're not. Here in Poland, punk is like "play three chords and play them as fast as you can." That's punk! Their music, no. Too much stuff. Too.. Too heavy. But still, A GREAT BAND!
- Yeah, I like them a lot.

------------------------------------------

- You finnish people and your bands.. You're crazy!
- Haha, well.. Thanks, I guess.
- What I mean is, the way you sound and the way you act on stage. It's so different from the other bands that tour around Europe. It's like, you're from this very far away place in the north, all isolated.. Then you make this crazy music!
- If you say so.. Yeah, I don't know, maybe you do have a point there. Maybe.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Muista

ennen kuin erkanemme
tahdon sanoa sinulle
pari tärkeää asiaa
vaikka olenkin nuorempi
eikä nuorempia tarvitse kuunnella

muista pitää
kauniit silmäsi
ja korvasi
auki
sillä maailmasta löytää kaikenlaista
jos on vain valmis etsimään

muista hyvät puolesi
vaali niitä
uskalla tavoitella unelmiasi
ja ilmaista itseäsi

ja niistä muista
älä välitä
sillä en välitä minäkään

muista arjen pienet seikkailut
muista irrotella
muista auringonpaiste
muista the ramones

muista nämä
niin minä lupaan
juoda vähemmän
ja iloita enemmän

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Rautakauppa

Olen kuullut,
että arpikudos olisi tavallista kudosta vahvempaa.
Sen takia olen päättänyt alkaa syömään nauloja -
purkillisen aamulla, toisen illalla.
Toivottavasti ne raatelisivat sisälmykseni vahvemmiksi.
Toivottavasti ne auttaisivat.

Sitä sanotaan,
että rakkaus voi repiä ihmisen kappaleiksi.
En ihmettele.
En yhtään.
Sillä veikkaan, että juuri tältä paperista tuntuu,
kun se työnnetään silppurin lävitse.
Ennen niin kevyt, eheä ja kaunis -
nyt vain kasa epämääräistä höttöä roskakorin pohjalla.
Niinhän meille ihmisillekin monesti käy:
kun meitä ei enää tarvita, meidät rutataan kasaan
ja heitetään pois tieltä kuljeksimasta.

Toinen hieno piirre arpikudoksessa on se,
että se ei tunne kipua samalla tapaa,
kuin koskematon kudos.
En kiellä, etteikö naulojen nieleminen sattuisi.
En todellakaan.
Mutta sen olen huomannut,
että kerta toisensa jälkeen
se muuttuu helpommaksi.

Tiedän, että tämä kuulostaa sinusta radikaalilta,
mutta en keksi muutakaan.
Mitä kovemmaksi muutun,
sitä helpompi minun on sietää
itseäni,
sinua,
häntä
ja kaikkea tätä.
Mitä vähemmän välitän,
sen helpompi minun on olla.
Silloin tämä jatkuva kipu on siedettävämpää.

Naulani loppuivat tänään kesken,
joten lähdin rautakauppaan.
Matkalla takaisin kävelin asuntosi ohi.
Huomasin huoneesi valojen olevan päällä
ja mietin, josko soittaisin ovikelloa..

Siinä minä sitten seisoin -
naulat toisessa kädessä,
ovesi kahva toisessa.
Lopulta päästin otteeni ovestasi
ja avasin naulapakettini.

Näinä viime kuukausina
olen miettinyt sinua
ja tullut siihen tulokseen,
että ehkä olisi vain helpompi
antaa olla
ja unohtaa.

Minä en kiinnosta sinua,
etkä sinä minua.
Kunpa se vain olisikin niin helppoa.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Kylmä

Moi vaan.

Aivan alkuun pieni mainoskatko.

Te, jotka luette tätä blogia tarinoiden toivossa - laittakaa tämä sivu kirjanmerkkeihinne: Misantroopin aamukahvit - epäuskoa, inhoa ja vihaa. Tekstejen takana on mies, jonka bändi on yksi harvoista suomalaisista crustibändeistä, joista oikeasti tykkään.

Jyväskyläläiset ja sen lähistöllä asuvat ihmiset - olitte minkä ikäisiä, tai kokoisia tahansa: ensi perjantaina Jyväskylän veturitalleilla on tällainen keikka. Suosittelen tulemaan. 18 vuotta täyttäneet voi jatkaa tästä hyvin Mustaan Kynnykseen, jossa esiintymässä mm. SUR-RUR! Odotan molempia tapahtumia aika innolla. Vielä kun saisin jostain rahaa perjantaihin mennessä..




Niin..

..en ole tosiaan kirjoittanut pitkään aikaan yhtään mitään. En tänne, enkä paperille.
Vituttaa. Tällaiset solmut ajatuksenkulussa pistävät oikeasti vihaksi.
Ahdistaa. Jatkuvasti.
Tämän vuoden puolella oloni on ollut koko ajan enemmän, tai vähemmän harmaasävytteinen.
Niin välinpitämätön, että ajatus kynään tarttumisesta tuntuu hirveän houkuttelevalta
 - mutta kun ei vaan viitsi.
Kun ei siitä kuitenkaan tule mitään.
Kun ei mistään tule.

Ehkä nyt olisi viimein aika ottaa se kynä käteen.

ulkona on pakkasta
ja kylmä
mutta sisältä
oloni on kylmempi.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Call me maybe

Nyt on kyllä maailmankirjat sekasin.
Tapasin pari päivää sitten yhden tyypin.
Nyt en oo saanu pariin päivään unta.
Luulen, että näillä kahdella asialla on jotain tekemistä toistensa kanssa.

Se tyyppi, eli Sinä, tiedät kyllä..
Musta vaikutit todella mielenkiintoselta tyypiltä.
Usko pois, kyllä mäkin oon ihan hyvä jätkä.
En oo aina kännissä.
Olis kiva tutustua.
Oikeesti!
Sitä viime kesän ärsyttävimmin päähän jäävää poppibiisiä mukaillen:

"Hey, I just met you
and this is crazy
but you got my number
so call me maybe?"

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Hyvästi jää, 2012


Nyt se on sitten viimein ohi. Viime vuosi, nimittäin. 2012 tulee varmasti jäämään mieleeni sydänsurujen ja -särkymisten vuotena. Niin kuvainnollisessa, kuin konkreettisessa mielessä. Viimeiseen 12 kuukauteen mahtuu niin paljon surua ja vastoinkäymisiä, pettymisiä ja järkytyksiä, että ihmettelen, kuinka me kaikki olemme selvinneet niistä näinkin hyvin. "Meillä kaikilla" tarkoitan itseni lisäksi perhettäni, sekä ystäväpiiriäni. Ehkä teidän vuotenne on ollut myös raskas - jos näin on, voitte lukea myös itsenne mukaan.

Kuuntelin tänään Fucked Upin "David Comes to Lifen" läpi ensimmäistä kertaa kunnolla lyriikoiden kera. Kyseinen levyhän on siis tarina tehdastyöläisestä Davidista, joka rakastuu, menettää rakkautensa - ja sen myötä uskonsa rakkauteen yleensä - , mutta pääsee kuitenkin lopulta sydänsuruistaan yli ja aloittaa elämässään uuden, valoisamman luvun. Musta tuntuu vähän siltä, että samalla matkalla tässä itsekin on tullut suurinpiirtein koko vuosi oltua. Särkyneen sydämen kuntoonsaaminen vie kyllä yllättävän paljon aikaa, mutta ehkä mä alan kuitenkin olla jo voiton puolella.. Päätin, että tänä vuonna aloitan elämässäni kokonaan uuden luvun. Tavalla, tai toisella. Pakotan itseni kuntoon.

Samaa toivoisin kaikille teille, ketkä painitte näiden samojen asioiden kanssa. Siihen pahaan oloon ja välinpitämättömyyden/tyhjyyden/merkityksettömyyden tunteeseen on niin helppo jäädä jumiin, tiedän, mutta mitä nopeammin tajuaa vetää itsensä sieltä ulos, sen parempi. Paraneminen lähtee kuitenkin pohjimmiltaan itsestä, ei muista.

Tämän tekstin myötä suljen viime vuoden sinne, minne se kuuluukin: pois päästäni, paperille ja musiikkiini. Viimeinkin olen valmis muotoilemaan kaiken painolastin päästäni sanoiksi. Se tuntuu hyvältä.

2013 alkaa yksinäisissä, mutta ei kuitenkaan yksinäisissä merkeissä. Jos tiedätte, mitä tarkoitan. 

Tahdon kiittää seuraavia tahoja siitä, että selvisin edellisistä 12 kuukaudesta järjissäni:
- Perheeni ja sukulaiseni
- Kaverini ja ystäväni
- Kämppikseni
- Työpaikkani ja työkaverini
- Total Recall ja siihen liitännäiset asiat
- Eight: Näyt kauas
- American Nightmare
- Tegan & Sara
- Damien Rice
- Black Flag
- Black Sabbath
- Hardcore
- Skeittaus

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä: tämä blogi. Ensimmäisestä tänne kirjoittamastani tekstistä on jo vähän yli vuosi aikaa, hullua.. Olen todella otettu kaikesta palautteesta, jota olen näistä höpötyksistäni ihmisiltä saanut. Vaikka olenkin käyttänyt tätä blogia pääasiassa vain kanavana johon purkaa omia fiiliksiäni jotenkin järkevään muotoon, on ollut hienoa huomata, että jotain sattuu jopa kiinnostamaan. Aikaisemmin kirjoitin näitä juttuja ylös vain itselleni, mutta itselleen kirjoittamisella on tapana muuttua todella epäaktiiviseksi, kun kukaan ei ole kyselemässä, että "hei, millon pääsen lukemaan lisää?". Onhan tämä tietty jonkintasoista sosiaalipornoa joo, mutta olen ainakin yrittänyt kirjoittaa asioistani niin, ettei kukaan tuntisi oloaan julkisesti osoitelluksi. Tarinoita ja runoja tahtoisin kirjoittaa tänne enemmän, mutta niiden syntyminen vaatii tietynlaisen tunnetilan ja vireystason - tarinat varsinkin - , jotta niistä saisi millään tapaa mielekästä luettavaa aikaiseksi, joten sen takia niitä on ollut niin vähän. Plus, en tiedä runoudesta oikeastaan mitään ja tarinoiden puolella olen kokeillut tarkoituksella erilaisia tyylejä ihan vaan nähdäkseni, millaista minkäkin tyylisen tekstin tekeminen on. Mutta niinhän sitä sanotaan, että tekemällä oppii, eikö?

Jos musta ei meinaa kuulua mitään, muistutelkaa mua kirjoittamaan. Kiitos kiinnostuksesta ja kaikkea hyvää tähän alkavaan vuoteen. Elämä voi olla välillä aika kovaa, mutta sillon pitää vaan olla itse kovempi.