Punkista ja hardcoresta, osa 2: "The Spark"

  En tajunnut sitä silloin, mutta sinä kesänä minulle todellakin kävi jotain. Kuuntelin yhä enemmän ja enemmän bändejä, jotka laskeutuivat saman rock-musiikin alagenren sisään. Kuuntelin punkkia.

  Etsin uutta kuunneltavaa jo ennestään tuttujen bändejen kautta, sekä internetiä apunani käyttäen. Lopulta se sitten tapahtui, kun laitoin Black Flagin Damagedin soimaan. Siinä missä the Ramones oli salakavalasti vietellyt minut bussinsa kyytiin Blitzkrieg Bopilla, Black Flag kirjaimellisesti kaappasi minut pakettiautoonsa Rise Abovella. Kaikki vaan loksahti jotenkin kohdalleen. Tätä minä olin hakenut. Toisin kuin se nuorempana kuuntelemani mustien ghettonuorten tekemä musiikki (josta koitin niin kovasti hakea kosketuspintaa omaan elämääni), tämä musiikki oli juuri minunkaltaisteni nuorten tekemää. Tämä oli musiikkia, johon pystyin samaistumaan aivan täysin, vaikken asunutkaan kaliforniassa. Yhtä lailla se koulussa käynti, sopeutumattomuus futiksenpelaajien, mopopoikien ja tupakkapaikkojen prinsessojen maailmaan, tai auktoriteettien pomottelu ärsytti Joutsassa, kuin missä tahansa muuallakin. Ja mikä parasta, punk antoi minun olla oma itseni. Eikä vaan antanut, vaan rohkaisi olemaan sitä vain entistä vahvemmin. Se tuntui aika mahtavalta.

  Black Flagin myötä aloin tutustumaan taas uusiin bändeihin. Homma alkoi tuntua enemmän ja enemmän omalta. Pian opittiin, että myös punkin sisältä löytyy alagenrejä ja ne bändit, joita tuli eniten kuunneltua kutsuttiin hardcore punkiksi, eli hardcoreksi. Tämän tajuamisen myötä haaviin alkoi tarttua enemmän omaan makuun sopivia bändejä, eikä aikaakaan, kun saimme kuulla sellaisesta suomalaisesta punk-lafkasta, kuin Combat Rock Industry ja sen bändeistä. Wasted ja Endstand olivat ensimmäisiä suomalaisia bändejä, joita otin haltuun.

  Siinä kohtaa tajuntani laajentui taas parin oleellisen tekijän verran:
  "Hei, tätä hommaahan tehdään myös Suomessa!"
  "Hei, tää bändihän on tulossa parin viikon päästä keikalle Jyväskylään!"

  Tähän aikaan YouTube oli - ainakin meille maalaisille - vielä aika uusi juttu, joten tietämys siitä, minkälainen meininki punk-, tai hardcorekeikoilla on, oli todella olematon. Tiesin vain, miltä Black Flag kuulosti, en yhtään sitä, miltä he näyttivät. "Varmaan samalta, kun ne Ramonesin tyypit", ajattelin. Intoa ja jännitystä täynnä lähdin tuolle keikalle parin Lievestuoreella asuvan myöskin punkista kiinnostuneen kaverini kanssa.
  Keikka pidettiin tosiaan Jyväskylässä, paikassa nimeltä Tanssisali Lutakko. Paikka oli (ja on edelleen) yksi lähialueen ainoita rock-klubeja, jonne pääsi alaikäisenä ja minulle se oli ensimmäinen kerta, kun olin menossa katsomaan yhtään minkäänlaista keikkaa yhtään minnekään. Joutsassa kun bändejä näki oikeastaan vain kerran vuodessa järjestettävillä Joutsan Joutopäivillä ja nekin olivat enemmän osastoa Fintelligens ja TikTak.. Eikä sinne menty niinkään katsomaan niitä bändejä, vaan kavereita sinne mentiin tapaamaan. Pussikaljottelemaan ja niin edespäin. Kyllä te tiedätte. Joten siinä kohtaa, kun tätini jätti minut ja kaverini Lutakon pihaan, toivotti "kivaa konserttia" ja kertoi hakevansa meidät muutaman tunnin päästä takaisin Lievestuoreelle, olimme vähintäänkin innosta ja jännityksestä pinkeänä.

  Keikka, jolle menimme, oli osa Wastedin 10-vuotiskiertuetta ja sen lisäksi siellä soittivat myöskin Combat Rockille levyttäneet Manifesto Jukebox ja Lighthouse Project, joista en tiennyt sen kummemmin mitään. Muistan, että kaikki hehkuttivat Lighthouse Projectia pitkin nettiä ja jotain biisejäkin olin tainnut bändiltä kuulla, mutta aika tyhjänä tauluna minä siellä seisoin, kun jätkää alkoi ilmestyä lavalle kitaroineen.

  Sen jälkeen tapahtui jotain, jonka tulen muistamaan varmaan lopun ikääni. Lighthouse Project alkoi soittaa, laulaja otti mikin käteen, hyppäsi valtavankokoisella saksipotkulla ilmaan ja samalla hetkellä, kun hän laskeutui lavan lattialle huomasin edessäni seisseen yleisön räjähtäneen valtavaan moshpittiin. En ollut koskaan kuullut, nähnyt, tai kokenut mitään vastaavaa. Katsoin ensimmäiset pari biisiä edessäni avautunutta näkyä varmaan kirjaimellisesti suu auki, koska en tiennyt, miten siihen kaikkeen olisi pitänyt suhtautua! "Ai tämmöstä tää on!"

  Niiden parin biisin jälkeen bändi piti pienen kitaranviritystauon, jonka aikana laulaja käytti hiljaisuuden hyväkseen ja alkoi jutella yleisölle. Hän osoitti selkäni takana olevaa portaikkoa, jota pitkin keikkatilaan tultiin ja spiikkasi seuraavan biisin sisään: "Tää kertoo siitä, kun tulee ensimmäistä kertaa ikinä punkkikeikalle. Siitä fiiliksestä, kun nous ensimmäistä kertaa noi portaat ylös. The Spark."
  Siinä kohtaa en voinut enää pidätellä itseäni. Riisuin hupparin yltäni, annoin sen kaverilleni ja syöksyin pitin sisään. Loppukeikka olikin sitten silmissäni yhtä käsien ja jalkojen heilumista, tönimistä, poukkoilua. Kun keikka oli ohi, olin aivan hiestä märkä ja hengästynyt. Ihan, kuin olisin juossut jonkun cooperin testin, tai jotain. Mutta se tunne, jonka se kaikki jätti jälkeensä. Se oli aivan sanoinkuvailemattoman hieno. Sinä iltana tulin paikalle Wastedin takia, mutta Lighthouse Project oli se bändi, mikä jäi mieleen. Ja siitä illasta lähtien se oli uusi lempibändini.

  Tuon keikan jälkeen Lutakossa käynnistä tuli suurinpiirtein jokakuukautinen tapa. Oli bändit mitä hyvänsä, jos ne olivat punkkia, niitä lähdettiin katsomaan, jos vaan rahat antoivat myöten. Tätä kautta tuli tutustuttua todella erilaisiin bändeihin ja niiden myötä esim. suomalaisen punkin juuriin. Olen melko varma, että olen kuullut esimerkiksi Kaaoksesta ensimmäisen kerran vasta ollessani Sotatilan, tai Rakkauden keikalla.
  Bussi edestakaisin välillä Joutsa-Jyväskylä-Joutsa maksoi suurinpiirtein 12 euroa, sisäänpääsy oli yleensä noin vitosen ja jos levyjä, tai paitoja teki mieli ostaa, niin piti varata pari kymppiä ylimääräistä vielä mukaan. En tuntenut siihen aikaan vielä sen kummemmin ketään jyväskyläläisiä punkkareita, vaan kävin keikoilla aina omien kavereideni kanssa. Bussi Joutsasta Jyväskylään lähti kahdeksalta illalla ja bussi Jyväskylästä Joutsaan kahdelta yöllä. Yleensä jouduttiin odottelemaan bussia joku tunti-pari aseman viereisen huoltoaseman lämmössä, ennen kuin päästiin kotia kohti. Mutta koskaan se ei harmittanut, koska niistä keikoista sai aina niin paljon. Varsinkin, jos oli ostanut sieltä mukaansa jotain levyjä, tai paitoja - heti, kun pääsi kotiin, oli pakko laittaa levari päälle ja uusi paita meni päälle heti seuraavana päivänä. Niin ja tosiaan, koska suurin osa myynnissä olevista levyistä olivat vinyylilevyjä, eikä niitä saanut kuin vinyylinä, hommasin itselleni vinyylisoittimen. Sen myötä levyjen sanoitukset alkoivat näytellä entistä suurempaa osaa kuuntelukokemuksessani, koska levyjä alkoi oikeasti kuuntelemaan. Niihin paneutui ihan erilaisella intensiteetillä, kuin tietokoneen mp3-tiedostoihin. Ja mitä ulkonäköön tulee - aloin näyttää yhä enemmän niiltä tyypeiltä, jotka komeilivat levyjeni kansissa ja katsomissani skeittileffoissa ajellun pääni, bändipaitojeni ja pillifarkkujeni kanssa. Punk oli imaissut minut totaalisesti sisäänsä, eikä paluuta enää ollut.

  Ei ole varmaan vaikea arvata, mitä sitten tapahtui, eihän?

Punkista ja hardcoresta, osa 1: "Mitä sulle on oikein tapahtunut?"

  Terve.

  Kuten moni on varmaan huomannut, kirjoitan tänne melko vaihtelevalla - joskin pääosin aika hitaalla - tahdilla. Kirjoitan myös melko harvoin itsestäni. Niin, en tiedä, onko tällä blogilla nyt muutenkaan mitään sen kummempaa linjaa - se nyt vaan sattuu olemaan tällainen kanava, johon on aina välillä mukava purkaa itseään tavalla, tai toisella. Enkä oikeastaan pidä itseäni "bloggaajana". Jos totta puhutaan, en tiedä vielä läheskään, mikä minä oikein olen. Kukapa tässä iässä muutenkaan tietäisi?

  Joka tapauksessa, ajattelin nyt viimein rikkoa hiljaisuuteni ja tehdä jotain, jota en ole vähään aikaan tehnyt: kerron teille tarinan itsestäni.

  Kuten aiemmin sanoin, en tosiaankaan tiedä vielä kuka olen, tai kuka minusta tulee.
  "Kuka minä olen?" - kysymys, joka alkaa riivaamaan meitä aina ensimmäisistä nuoruusvuosistamme asti ja jonka vastauksen löytämiseen meillä jokaisella menee oma aikamme. Omissa etsinnöissäni minusta tuntuu siltä, että alan pikkuhiljaa olemaan oikealla polulla, mutta hämärältä se kuva vieläkin silti näyttää. Tässä polussa kun tuppaa olemaan niin helvetisti näitä sivuhaaroja, joista osa on vienyt parempiin, osa huonompiin paikkoihin. Kuoppiinkin, jopa. Onneksi yksikään niistä ei ole ollut vielä niin syvä, ettenkö olisi päässyt niistä eteenpäin. Sitä en tosin kiellä, etteikö osasta olisi jäänyt muistoksi haavoja, ruhjeita ja arpia. Mutta toisaalta, sitähän se elämä on, eikö vaan? Ei tältä reissulta kuitenkaan selviä hengissä pois, niin mitä sitten, jos pinta vähän kolhiintuu ja kuluu matkaa tehdessä? Niin minä ainakin tämän asian näkisin.

  Yksi elämäni oleellisimmista käännekohdista oli se, kun löysin skeittauksen ollessani 8-vuotias. Toinen tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin, kun löysin parhaan ystäväni kautta bändin nimeltä The Ramones. Tämä tarina kertoo siitä, mitä sen jälkeen tapahtui.



  Muutokseni tapahtui, kun olin yläasteen seitsemännellä luokalla. 12-vuotias. Mitä otollisimmassa iässä altistumaan mille tahansa, mikä puhuttelisi minua voimakkaasti. Siihen pisteeseen asti olin kuunnellut pääosin vain kaikkea, mitä nyt ikinä satuinkaan skeittivideoilta kuulemaan. Pääasiassa kuuntelin hiphopia, koska se tuntui sopivan skeittauksen kanssa hyvin yhteen. Niinpä, kuten voitte varmaan arvata, myös pukeutumiseni noudatti hopparikoodia: vaatteiden piti olla isoja ja housujen piti roikkua. Mic Macia, Bronxia, Fubua, Dickiesiä ja skeittimerkkejä. Lippiksestä oli löydyttävä se New York Yankeesin logo, vaikkei tajunnutkaan baseballin päälle senttiäkään, ja niin poispäin.








  Ala- ja yläasteen välissä räppäämistä tuli koitettua itsekin parin biisin verran. Ensimmäiset kunnolliset esiintymiskokemukset mikin varressa tuli koettua juurikin niissä hommissa, kun kuljin paikallisen showtanssiryhmän matkassa, milloin jossain tanssikilpailuissa ja milloin jossain kylätapahtumissa. Se oli ihan hienoa, mutta ei se silti oikein omalta jutulta tuntunut. Koska, let's face it, vähän yli 10-vuotiaan maalaispojan elämä nyt ei ihan kohtaa jonkun N.W.A.:n tekstejen kanssa. Meillä päin ihmisiä saattoi kuolla keskimäärin muutama kuukaudessa.. Mutta he kuolivat vanhuuteen, eivät luodinreikiin. En minä missään ghetossa asunut.










  Jossain kohtaa talvea paras ystäväni Antti, jonka kanssa olimme melko lailla erottamattomia, alkoi kuunnella isosiskonsa kaveriporukan innoittamana enemmän rock-musiikkia. Tämä oli sitä aikaa, kun kaikki nuoret latasivat musiikkinsa DC++:n kaltaisten ohjelmien kautta ja bändeihin tutustuttiin meiningillä "diskografia koneelle ja Winamp jauhamaan taustalle, kun juttelen kavereilleni MSN Messengerissä", joten kaikkien minulle/meille uusien bändejen muistaminen on vähän vaikeaa. Päällimmäisenä mieleen tulevat Weezer, Green Day, the Sex Pistols, Misfits ja The Ramones. Ja pikkuhiljaa, ne bändit alkoivat kuulostaa omaankin korvaani paremmalta. Samaan aikaan aloin kiinnittää huomiotani myös skeittauksen saralla aiempaa "rockimpaan" suuntaan. Lehtien sivuilta silmiin pistivät mm. Bakerin ja Black Labelin mainokset moppitukkaisine pillifarkkuskeittareineen. "Hei, mitäs hittoa, näähän näyttää ihan samalta, ku noi Ramonesin jätkät!" Jotenkin, salakavalasti, eteeni alkoi aueta ihan kokonaan uudenlainen maailma - niin skeittauksen, kuin musiikinkin kannalta.

  Rupesin paneutumaan Antilta saamiini bändeihin entistä syvemmin. En tiedä mistä se oikein johtui, mutta joku niissä kiehtoi - ne menivät jotenkin ihan eri lailla ytimeen, kuin musiikki, mitä olin aiemmin kuunnellut. Varsinkin the Ramones. Kappaleet olivat todella yksinkertaisia, mutta ne veivät mukanaan aivan eri tavalla, kuin vaikka 2pacin biisit veivät. Näiden tahtiin teki mieli ottaa skeitti alle. Näiden tahtiin teki mieli sekoilla. Näitä kappaleita oli myös äärettömän hauska laulaa mukana.
  Salakavalasti musiikkimakuni muutos alkoi näkyä myös vaatetuksessani. Bronxin lökäpöksyt vaihtuivat isäpuolen vanhoihin puhkikulutettuihin Leviksiin ja kalliit merkkivaatteet Tokmannin 10 euron raitapaitoihin.

  Tulin seitsemännelle luokalle hopparina ja lähdin sieltä rokkarina.

  Muistan, kuinka eräänä päivänä istuin huoneessani kuuntelemassa 411 Video Magazinen tekemää kokoelma-cd:tä, kun äitini astui ovesta sisään. Kaiuttimista soi muistaakseni joku the Exploitedin biisi. Äiti katsoi minua, muttei sanonut mitään. Luulin, että kyse oli musiikin äänenvoimakkuudesta, joten laitoin stereoita hiljemmalle. "Mitä?", kysyin.

  Ja lopulta äiti vastasi: "Ei, ku sitä mä vaan... Että.. Mitä sulle on oikein tapahtunut?"