Moi.
Kuten huomaatte, en ole pariin päivään kirjoittanut tänne mitään, vaikka lupasinkin tekeväni niin. Ei ollut aikaa, kun piti kuunnella musiikkia ja skeitata.
Tosiaan.. Toinen syy sille, miksen ole kirjoittanut tänne, on se, etten oikein tiedä mistä aiheista kirjoittaisin. Tai onhan noita pää täynnä, mutta jokainen aihe, josta olen ollut aikeissa kirjoittaa on tuntunut siltä, että niiden pitää antaa hautua vielä jonkun aikaa, jotta niistä kehkeytyy riittävän julkaisukelpoista ja luettavaa materiaalia. Kyllä minä nekin tarinat tänne tulen vielä laittamaan, kunhan saan kirjoitettua ne valmiiksi. Ajatuksenani oli laitella tänne tällä viikolla tuollaisia lyhyempiä tarinanpätkiä. Tämä postaus tulee eroamaan noista kahdesta aikaisemmasta siinä mielessä, että tällä kertaa en aio kirjoittaa mitään fiktiivistä tavaraa. En oikein tiedä, voiko tätä nyt sitten lukea tarinankerronnaksi - ehkä enemmänkin pohdiskeluksi - , mutta menkööt: tässä teille pari juttua parista asiasta, jotka ovat tänään päässäni pyörineet.
1. Roolipelaaminen
Tämä kyllä huvitti vähän itseänikin, sillä reitti, jota kautta päädyin tätä asiaa tänään miettimään oli seuraavanlainen: törmäsin tänään töissä
Impaled Nazarenen levyyn
the Absence of war does not mean peace ja jäin miettimään levyn nimeä. Aika päräyttävä lause. "Sodan poissaolo ei tarkoita rauhaa". Mieleeni muistui erään nuorempana pelaamani roolipelin tapahtumat. Yhdessä vaiheessa tuntui siltä, että aina kun pelimaailman maat pääsivät yhdestä sodasta yli, toinen oli jo tekemässä tuloaan. Niinhän se menee oikeassa maailmassakin. Ainahan meillä ihmisillä tuppaa olemaan jossain päin maailmaa jonkinlaista konfliktia. Jos ei yleismaailmallisia, niin sitten henkilökohtaisia.
Nuorempana tuli tosiaan harrastettua roolipelaamista jonkin verran. Ensikosketukseni roolipeleihin tapahtui, kun olin 10-vuotias. Isäni toi minulle Venäjältä piraattiversion Final Fantasy IX:stä. Kyseinen peli on vielä tänäkin päivänä yksi hienoimmista pelikokemuksista, mitä minulla on ollut. Se oli ensimmäinen kerta, kun pelasin niin tarinavetoista peliä ja se vei minut totisesti mukanaan. Sen jälkeen aloin kiinnostua fantasiakirjallisuudesta, joka taas johti myöhemmin vanhan koulun roolipelejen maailmaan. Käytännössähän roolipelit ovat interaktiivista tarinan kerrontaa. Niiden pelaamiseen et tarvitse käytännössä muuta, kuin helvetillisen määrän mielikuvitusta, kynän, paperia ja noppia. Tietokoneiden ja internetin myötä tuo välineellinen puoli on tosin muuttunut vähemmän oleelliseksi. Minun - ja varmasti monen muunkin nuoren - tapauksessa se on ollut onni. Sen ikäisenä minulla ei olisi tullut mieleenkään lähteä ehdottelemaan kavereilleni, että kiinnostaisiko heitä mahdollisesti ruveta pelaamaan Dungeons & Dragonsia kanssani. Nörtiksihän siinä olisi leimaantunut. Pelkästään se, että skeittasin ja pidin housujani alhaalla, riitti jo monelle ikätoverilleni todisteeksi siitä, että olin hyvin todennäköisesti homoseksuaali. Siinä sitä sitten oltaisiin oltu, homonörttinä, ilman sosiaalista elämää.
Mutta niin, siinä sitä Impaled Nazarenen levyä katsellessani mieleeni tuli tuo yksi peli ja hahmo, jota pelasin parin vuoden verran todella aktiivisesti. Siitä hahmosta muovautui ajan myötä minulle hyvin läheinen. Aivan kuin joku todella hyvä ystävä, tosin vain sillä erotuksella, ettei häntä ollut oikeasti olemassa. Hänen kauttaan pääsin myös tietyllä tapaa "näkemään" monta mahtavaa seikkailua tietokoneen ruudun ja miljoonien, ellei jopa miljardien, kirjoitettujen lauseiden kautta koettuna. Tulihan sen hahmon kanssa pelastettua maailmakin ainakin kerran.
Näin jälkeenpäin mietittynä nuo oli kyllä aivan helvetin siistejä juttuja. Hyvin todennäköisesti kipinä kirjoittamiseen ja tarinoiden kertomiseen on lähtenyt tuolta fantasiakirjallisuudesta ja roolipelaamisesta. Roolipelejen pelaaminen on jäänyt aika vähälle, mutta tarve kertoa tarinoita jäi.
2. Nykypäivän lapset
Tästä puhuttiin jossain vaiheessa työkaverini Annen kanssa. Onko lapsilla nykyään enää aikaa olla vain lapsia? Sen verran älytöntä touhua tuo niiden sekoilu tuntuu nykyään olevan.
Eipä tästä ole montaa viikkoa, kun yksi kaverini kertoi, kuinka häneltä oli tullut pari arviolta 12-vuotiasta poikaa kyselemään, olisiko hänellä kiinnostusta ostaa heidän kauttaan pajaria, tai piriä. Ei, ei missään New Yorkin Lower East Sidessa, vaan Suomen Jyväskylässä.
Niinpä.
Eikä tuo meininki todellakaan rajoitu pelkkiin kaupunkeihin. Kotikylässäni Joutsassa lapset/nuoret ovat aivan yhtä sekaisin. Noin kuukausi sitten pari hädintuskin teini-ikäistä poikaa oli jäänyt kiinni paikallisen kotieläinpihan kanojen tappamisesta. Aikaisemmin joutsalaisen nuorison vapaa-ajan toimintaan on kuulunut muun muassa paikalliseen grillikioskiin murtautumista ja sen ryöstämistä, sekä muita pienempiä tihutöitä. Muutama vuosi sitten yksi tyyppi oli murtautunut kaverinsa vanhempien autotalliin, varastanut sieltä mopon ja ajanut sillä Mikkeliin bailaamaan. True story.
En tiedä, on tässä varmasti jonkun verran mukana myös sitä, että itse kasvaa koko ajan vanhemmaksi ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän rupeaa suhtautumaan tuollaisiin keskenkasvuisten aivoituksiin ja niistä syntyviin asioihin nihkeämmin, mutta silti.. Kun itse olin 10-vuotias, leikin vielä Legoilla. En todellakaan norkoillut jossain kylillä vanhuksille rivouksia huutelemassa. Kaikki teistä on varmaan jo nähnyt sen videon, jossa pikkupoika käy huvikseen kaatamassa vanhemmanpuoleisen naisen ojaan?
Lapsista on tullut helvetin hävyttömiä. Mistä se oikein johtuu? Kenen/minkä syyksi se pitäisi pistää? Internetin? Julma-Henrin? Väkivaltapelejen? Vai voisiko olla, että vanhemmat eivät vain kiinnitä enää riittävästi huomiota lapsiinsa ja heidän tekemisiinsä?
Mistä näitä tietää. Keskenkasvuinen nuori sällihän minäkin vasta olen. Niin kuin mulle joskus just 18-vuotta täyttäneenä baarissa sanottiin: "kasva nyt ees kolmekymppiseks, ennen kuin alat puhumaan elämästä yhtään mitään."
