keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Let's go to bed


But I don't care if you don't
And I don't feel if you don't
And I don't want it if you don't
And I won't say it
If you won't say it first


Kuuntelin eilen pitkästä aikaa The Curea ajatuksen kanssa. Tän biisin kohdalla rupes vähän huvittamaan se, kuinka paljon se muistutti mua mun teinivuosista, koska toi kertosäe käy niin täydellisesti yhteen sen kanssa, miten mä lähestyin silloin tyttöjä. Tai pikemminkin sen, miten en koskaan uskaltanut lähestyä niitä. En tiennyt yhtään, miten niiden kanssa olis pitänyt käyttäytyä. Pari kertaa koitin kyllä sanoa suoraan jollekin tytölle olevani kiinnostunut, mutta vastaukseks sain aina sitä iänikuista "oot ihan kiva tyyppi, mutta näen sut enemmän vaan kaverina" -settiä. Eipä hirveesti kiinnostanut lähteä yrittämään niiden kertojen jälkeen uudestaan.

Vietin oikeastaan koko teini-ikäni - paria viimeistä vuotta lukuunottamatta - rakkaudesta unelmoiden. Katselin koulussa kateellisena luokkatovereitani, keiltä tuntui löytyvän tyttö- ja poikaystäviä välillä melkein jonoksi asti, samaan aikaan salaa toivoen, että joku tahtoisi olla kanssani samalla tapaa. Koulussani oli yksi tyttö, ketä rakastin enemmän tai vähemmän salaisesti melkeinpä koko yläasteen ja lukion ajan, mutta en uskaltanut tehdä asialle koskaan oikein kunnolla mitään. Totuttauduin lopulta ajatukseen siitä, etten ole tyttöjen - tai tämän nimenomaisen tytön - mieleen ja annoin asian vain olla.

Ei saatana, mikä nössö mä silloin olinkaan.

Eipä siinä, kyllä mä huomaan tuota samaa pelkuruutta ja ylianalysointia käytöksessäni vielä nykyäänkin, mutta olen koittanut opetella siitä yli. Jos mä tänä kesänä olen jotain oppinut, niin tämän: sitä ei koskaan tiedä, mihin elämä vie, jos vaan uskaltaa heittäytyä hetkeen mukaan. Ja voin kertoa, että se kannattaa. Saatat löytää itsesi hymyilemästä, niin kuin mäkin löysin. Ja se on aika paljon. Edellisestä kerrasta, kun olen herännyt hymyillen, on nimittäin aikaa. Aika kauan aikaa.

Ehkä tämä vielä tästä.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Kun totuus paljastui

Heräsin yöllä siihen, kun minua tökittiin oikeaan olkapäähäni.
Se olit Sinä. 
Makasit kainalossani ja tuijotit minua silmiin. 
Vastasin katseeseesi. Se oli viiltävän kylmä. 
Kun aloit kääntää kylkeäsi, takaasi kurottautui toisen miehen käsi. 
Hänen kätensä. 
Sen jälkeen sinä katosit viereltäni.

Jäin tuijottamaan paikkaa, jossa vielä hetki sitten makasit. 
Paikkasi on kylmä. 
Se on ollut tyhjä jo pitkän aikaa.
Sillä todellisuudessa Hän vei Sinut minulta jo aikoja sitten..

..mutta unissani olet yhä minun.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Näyt Kauas





Sinun unohtaminen
on kuin hengittäisin vettä

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Ends, starts and broken hearts

  Pää on ollut viime viikkoina aivan lukossa. Sanottavaa on niin paljon, etten pysty sanomaan mitään. Elämä on ollut viime aikoina vitusti siistimpää unissa, kuin hereillä ollessa. Depressio. Kevätmasennus, joka venyi kesän mittaiseksi ja vaihtaa muotoaan nyt syys-sellaiseksi. Särkynyt sydän. Niin abstrakti, mutta silti niin todellinen käsite. Helpoimmillaan olo on autuaan apaattinen - pahimmillaan sattuu niin paljon, etten pysty hengittämään. Nyt sattuu enemmän, kuin koskaan aiemmin. Osaisinpa itkeä muillekin, kuin Sinulle.


Ship filled with false hopes sails the seas of solitude.
Ends, starts and broken hearts. And truly love will tear us apart.
Ends and starts -- meet broken hearts, your love tore me apart.