Let's go to bed

But I don't care if you don't
And I don't feel if you don't
And I don't want it if you don't
And I won't say it
If you won't say it first

Kuuntelin eilen pitkästä aikaa The Curea ajatuksen kanssa. Tän biisin kohdalla rupes vähän huvittamaan se, kuinka paljon se muistutti mua mun teinivuosista, koska toi kertosäe käy niin täydellisesti yhteen sen kanssa, miten mä lähestyin silloin tyttöjä. Tai pikemminkin sen, miten en koskaan uskaltanut lähestyä niitä. En tiennyt yhtään, miten niiden kanssa olis pitänyt käyttäytyä. Pari kertaa koitin kyllä sanoa suoraan jollekin tytölle olevani kiinnostunut, mutta vastaukseks sain aina sitä iänikuista "oot ihan kiva tyyppi, mutta näen sut enemmän vaan kaverina" -settiä. Eipä hirveesti kiinnostanut lähteä yrittämään niiden kertojen jälkeen uudestaan.

Vietin oikeastaan koko teini-ikäni - paria viimeistä vuotta lukuunottamatta - rakkaudesta unelmoiden. Katselin koulussa kateellisena luokkatovereitani, keiltä tuntui löytyvän tyttö- ja poikaystäviä välillä melkein jonoksi asti, samaan aikaan salaa toivoen, että joku tahtoisi olla kanssani samalla tapaa. Koulussani oli yksi tyttö, ketä rakastin enemmän tai vähemmän salaisesti melkeinpä koko yläasteen ja lukion ajan, mutta en uskaltanut tehdä asialle koskaan oikein kunnolla mitään. Totuttauduin lopulta ajatukseen siitä, etten ole tyttöjen - tai tämän nimenomaisen tytön - mieleen ja annoin asian vain olla.

Ei saatana, mikä nössö mä silloin olinkaan.

Eipä siinä, kyllä mä huomaan tuota samaa pelkuruutta ja ylianalysointia käytöksessäni vielä nykyäänkin, mutta olen koittanut opetella siitä yli. Jos mä tänä kesänä olen jotain oppinut, niin tämän: sitä ei koskaan tiedä, mihin elämä vie, jos vaan uskaltaa heittäytyä hetkeen mukaan. Ja voin kertoa, että se kannattaa. Saatat löytää itsesi hymyilemästä, niin kuin mäkin löysin. Ja se on aika paljon. Edellisestä kerrasta, kun olen herännyt hymyillen, on nimittäin aikaa. Aika kauan aikaa.

Ehkä tämä vielä tästä.