Kuten moni on varmaan huomannut, kirjoitan tänne melko vaihtelevalla - joskin pääosin aika hitaalla - tahdilla. Kirjoitan myös melko harvoin itsestäni. Niin, en tiedä, onko tällä blogilla nyt muutenkaan mitään sen kummempaa linjaa - se nyt vaan sattuu olemaan tällainen kanava, johon on aina välillä mukava purkaa itseään tavalla, tai toisella. Enkä oikeastaan pidä itseäni "bloggaajana". Jos totta puhutaan, en tiedä vielä läheskään, mikä minä oikein olen. Kukapa tässä iässä muutenkaan tietäisi?
Joka tapauksessa, ajattelin nyt viimein rikkoa hiljaisuuteni ja tehdä jotain, jota en ole vähään aikaan tehnyt: kerron teille tarinan itsestäni.
Kuten aiemmin sanoin, en tosiaankaan tiedä vielä kuka olen, tai kuka minusta tulee.
"Kuka minä olen?" - kysymys, joka alkaa riivaamaan meitä aina ensimmäisistä nuoruusvuosistamme asti ja jonka vastauksen löytämiseen meillä jokaisella menee oma aikamme. Omissa etsinnöissäni minusta tuntuu siltä, että alan pikkuhiljaa olemaan oikealla polulla, mutta hämärältä se kuva vieläkin silti näyttää. Tässä polussa kun tuppaa olemaan niin helvetisti näitä sivuhaaroja, joista osa on vienyt parempiin, osa huonompiin paikkoihin. Kuoppiinkin, jopa. Onneksi yksikään niistä ei ole ollut vielä niin syvä, ettenkö olisi päässyt niistä eteenpäin. Sitä en tosin kiellä, etteikö osasta olisi jäänyt muistoksi haavoja, ruhjeita ja arpia. Mutta toisaalta, sitähän se elämä on, eikö vaan? Ei tältä reissulta kuitenkaan selviä hengissä pois, niin mitä sitten, jos pinta vähän kolhiintuu ja kuluu matkaa tehdessä? Niin minä ainakin tämän asian näkisin.
Yksi elämäni oleellisimmista käännekohdista oli se, kun löysin skeittauksen ollessani 8-vuotias. Toinen tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin, kun löysin parhaan ystäväni kautta bändin nimeltä The Ramones. Tämä tarina kertoo siitä, mitä sen jälkeen tapahtui.
Muutokseni tapahtui, kun olin yläasteen seitsemännellä luokalla. 12-vuotias. Mitä otollisimmassa iässä altistumaan mille tahansa, mikä puhuttelisi minua voimakkaasti. Siihen pisteeseen asti olin kuunnellut pääosin vain kaikkea, mitä nyt ikinä satuinkaan skeittivideoilta kuulemaan. Pääasiassa kuuntelin hiphopia, koska se tuntui sopivan skeittauksen kanssa hyvin yhteen. Niinpä, kuten voitte varmaan arvata, myös pukeutumiseni noudatti hopparikoodia: vaatteiden piti olla isoja ja housujen piti roikkua. Mic Macia, Bronxia, Fubua, Dickiesiä ja skeittimerkkejä. Lippiksestä oli löydyttävä se New York Yankeesin logo, vaikkei tajunnutkaan baseballin päälle senttiäkään, ja niin poispäin.
Ala- ja yläasteen välissä räppäämistä tuli koitettua itsekin parin biisin verran. Ensimmäiset kunnolliset esiintymiskokemukset mikin varressa tuli koettua juurikin niissä hommissa, kun kuljin paikallisen showtanssiryhmän matkassa, milloin jossain tanssikilpailuissa ja milloin jossain kylätapahtumissa. Se oli ihan hienoa, mutta ei se silti oikein omalta jutulta tuntunut. Koska, let's face it, vähän yli 10-vuotiaan maalaispojan elämä nyt ei ihan kohtaa jonkun N.W.A.:n tekstejen kanssa. Meillä päin ihmisiä saattoi kuolla keskimäärin muutama kuukaudessa.. Mutta he kuolivat vanhuuteen, eivät luodinreikiin. En minä missään ghetossa asunut.
Jossain kohtaa talvea paras ystäväni Antti, jonka kanssa olimme melko lailla erottamattomia, alkoi kuunnella isosiskonsa kaveriporukan innoittamana enemmän rock-musiikkia. Tämä oli sitä aikaa, kun kaikki nuoret latasivat musiikkinsa DC++:n kaltaisten ohjelmien kautta ja bändeihin tutustuttiin meiningillä "diskografia koneelle ja Winamp jauhamaan taustalle, kun juttelen kavereilleni MSN Messengerissä", joten kaikkien minulle/meille uusien bändejen muistaminen on vähän vaikeaa. Päällimmäisenä mieleen tulevat Weezer, Green Day, the Sex Pistols, Misfits ja The Ramones. Ja pikkuhiljaa, ne bändit alkoivat kuulostaa omaankin korvaani paremmalta. Samaan aikaan aloin kiinnittää huomiotani myös skeittauksen saralla aiempaa "rockimpaan" suuntaan. Lehtien sivuilta silmiin pistivät mm. Bakerin ja Black Labelin mainokset moppitukkaisine pillifarkkuskeittareineen. "Hei, mitäs hittoa, näähän näyttää ihan samalta, ku noi Ramonesin jätkät!" Jotenkin, salakavalasti, eteeni alkoi aueta ihan kokonaan uudenlainen maailma - niin skeittauksen, kuin musiikinkin kannalta.
Rupesin paneutumaan Antilta saamiini bändeihin entistä syvemmin. En tiedä mistä se oikein johtui, mutta joku niissä kiehtoi - ne menivät jotenkin ihan eri lailla ytimeen, kuin musiikki, mitä olin aiemmin kuunnellut. Varsinkin the Ramones. Kappaleet olivat todella yksinkertaisia, mutta ne veivät mukanaan aivan eri tavalla, kuin vaikka 2pacin biisit veivät. Näiden tahtiin teki mieli ottaa skeitti alle. Näiden tahtiin teki mieli sekoilla. Näitä kappaleita oli myös äärettömän hauska laulaa mukana.
Salakavalasti musiikkimakuni muutos alkoi näkyä myös vaatetuksessani. Bronxin lökäpöksyt vaihtuivat isäpuolen vanhoihin puhkikulutettuihin Leviksiin ja kalliit merkkivaatteet Tokmannin 10 euron raitapaitoihin.
Tulin seitsemännelle luokalle hopparina ja lähdin sieltä rokkarina.
Muistan, kuinka eräänä päivänä istuin huoneessani kuuntelemassa 411 Video Magazinen tekemää kokoelma-cd:tä, kun äitini astui ovesta sisään. Kaiuttimista soi muistaakseni joku the Exploitedin biisi. Äiti katsoi minua, muttei sanonut mitään. Luulin, että kyse oli musiikin äänenvoimakkuudesta, joten laitoin stereoita hiljemmalle. "Mitä?", kysyin.
Ja lopulta äiti vastasi: "Ei, ku sitä mä vaan... Että.. Mitä sulle on oikein tapahtunut?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti