Rautakauppa

Olen kuullut,
että arpikudos olisi tavallista kudosta vahvempaa.
Sen takia olen päättänyt alkaa syömään nauloja -
purkillisen aamulla, toisen illalla.
Toivottavasti ne raatelisivat sisälmykseni vahvemmiksi.
Toivottavasti ne auttaisivat.

Sitä sanotaan,
että rakkaus voi repiä ihmisen kappaleiksi.
En ihmettele.
En yhtään.
Sillä veikkaan, että juuri tältä paperista tuntuu,
kun se työnnetään silppurin lävitse.
Ennen niin kevyt, eheä ja kaunis -
nyt vain kasa epämääräistä höttöä roskakorin pohjalla.
Niinhän meille ihmisillekin monesti käy:
kun meitä ei enää tarvita, meidät rutataan kasaan
ja heitetään pois tieltä kuljeksimasta.

Toinen hieno piirre arpikudoksessa on se,
että se ei tunne kipua samalla tapaa,
kuin koskematon kudos.
En kiellä, etteikö naulojen nieleminen sattuisi.
En todellakaan.
Mutta sen olen huomannut,
että kerta toisensa jälkeen
se muuttuu helpommaksi.

Tiedän, että tämä kuulostaa sinusta radikaalilta,
mutta en keksi muutakaan.
Mitä kovemmaksi muutun,
sitä helpompi minun on sietää
itseäni,
sinua,
häntä
ja kaikkea tätä.
Mitä vähemmän välitän,
sen helpompi minun on olla.
Silloin tämä jatkuva kipu on siedettävämpää.

Naulani loppuivat tänään kesken,
joten lähdin rautakauppaan.
Matkalla takaisin kävelin asuntosi ohi.
Huomasin huoneesi valojen olevan päällä
ja mietin, josko soittaisin ovikelloa..

Siinä minä sitten seisoin -
naulat toisessa kädessä,
ovesi kahva toisessa.
Lopulta päästin otteeni ovestasi
ja avasin naulapakettini.

Näinä viime kuukausina
olen miettinyt sinua
ja tullut siihen tulokseen,
että ehkä olisi vain helpompi
antaa olla
ja unohtaa.

Minä en kiinnosta sinua,
etkä sinä minua.
Kunpa se vain olisikin niin helppoa.