Poika ja Juna

Moi, minun nimeni on.. Tai no, ihan niin kuIn sillä olisi mitään väliä. Et siNä kuitenkaan välitä. MinÄ en ole kukaan. En minä kiinnosta ketään. Minä vain.. No, oleN. Minä vain olen. Olen istunut tämän tietokoneen ääressä jo ties kuinka kauan, siLlä katsos, se on ainoa ystävä, joka Ei pidä minua omituisena - friikkinä. Se ei naura minulle, toisin kuin kaikki muut. Ihmiset pelottavat minua. Ne eivät tee muuta, kuin satuttavat. Niin täMä kaupunkikin tekee. Käyn kaupassa ja mInua tuijotetaan. Aivan kuin naamassani olisi joTain.. En minä tiedÄ, kastiketta, tai jotain. Tiedätkö? Ne katsovat minua sellaisella "hei, sulla on tuossa jotain" -katseella. Jatkuvasti. Se saa minut vihaiseksi. MinkÄ minä itselleni voin? Enkä minä edes ole mitenkään erikoisen näköineN. Vai olenko? Mitä mieltä olet?

Eilen päätin saaneeni tästä tarpeekseni. Minusta tuntui siltä, että minun oli päästävä pois täältä - pois tästä kaupungista, pois näiden ihmisten luota. Ihan minne vain. Jonnekin. Jonnekin, missä en tuntisi oloani jatkuvasti näin huonoksi. Niinpä päätin katsoin netistä, milloin seuraava juna lähtisi.

Puoli tuntia. Jos olen nopea, kerkeän.

Laitoin tietokoneeni kiinni. Katsoin, ettei kahvinkeitin ole päällä. Kaivoin kaapista kenkäni, puin takin ylleni. Katsoin sotkuista, likaista yksiötäni ja mietin, etten astuisi jalallani enää kertaakaan tähän loukkoon, jota ne paskiaiset kehtasivat tarjota minulle asuntona. Ei tule ikävä. Suljin oven perässäni ja kävelin rappukäytävää alas kohti joulukuista kaupunkimaisemaa.

Matka rautatieasemalle menI melko ripeästi. Juoksin osan matkasta, etteN varmasti myöhÄstyisi. Perille päästyäni katsoin aseman seinällä loistavaa valtavaa kellOa, jonka mukaan juna saapuisi 5 minuutin sisällä aseman perimmäiselle raiteelle - hyvä vaan, eipähän tarvitse peLätä kenenkään tulevan paikalle sillä aikaa, kun odotan. Kävellessäni pitkin asematunnelia en törmännyt muihin, kuin yhtEen pullonkerääjään ja käsi kädessä minua vastaan kävelleeseen teini-ikäiseen pariskuntaan. Kukaan heistä ei vilkaissutkaaN minun suuntaani.

Nousin tunnelin perällä olevia portaita pItkin aseman viimeiselle laiturille ja huokaisin helpotuksesta. Nyt tämä kaikki saa viimeinkin jäädä taakseni. Vedin takkini vetoketjua tiukemmalle ja hyppäsin Laiturilta alas. Asetuin Makaamaan sen kylmille raiteille, nostin käteni mukavampaan asentoon niskani taakse ja hymyilin. Nyt minun ei tarvitsisi tehdä muuta, kuin odottaa.

JA niin minä sitten odotin. Ja odotin. Ja odotin, kunnes hymyni alkoi kääntyä turhautuneeseen mutruun. Minua alkoi paleltaa ja suututtaA. Makasin niillä raiteilla varmaan 40 minuuttia, kunnes lopulta luovutin. "Valitettavasti juna se-ja-se-ja-se on jäänyt jumiin matkan varrelle liiallisen lumen vuoksi." Niinpä tietenkin. Nousin ylös ja kävelin takaisin tänne tietokoneeni ääreen. Perkeleen VR.