Kevät sisällä

"Älä nyt innosta hypi"
sinä sanot
ja minä yritän parhaani

mutta sen verran
saan varmaan sanoa,
että noihin silmiin

niihin voisin vaikka hukkua.

Keikan jälkeisiä hetkiä Puolassa

- So how long have you played?
- How long? You mean, like, how long we have been playing?
- Yes. I'm sorry, my english is not so good.
- It's all right, man. I got your point, that's all that matters! But yeah, we've had this band for four years now.
- Four years? Nice!
- Well, they have been around for nearly ten years now. The Lighthouse Project guys.
- Oh.. Wow.
- Yeah I know. That's pretty awesome, isn't it? You know, the first punk show I ever went to had them playing. They are the first punk band I have seen on stage.
- But they're not punk!
- Haha, you think so?
- No, no they're not. Here in Poland, punk is like "play three chords and play them as fast as you can." That's punk! Their music, no. Too much stuff. Too.. Too heavy. But still, A GREAT BAND!
- Yeah, I like them a lot.

------------------------------------------

- You finnish people and your bands.. You're crazy!
- Haha, well.. Thanks, I guess.
- What I mean is, the way you sound and the way you act on stage. It's so different from the other bands that tour around Europe. It's like, you're from this very far away place in the north, all isolated.. Then you make this crazy music!
- If you say so.. Yeah, I don't know, maybe you do have a point there. Maybe.

Muista

ennen kuin erkanemme
tahdon sanoa sinulle
pari tärkeää asiaa
vaikka olenkin nuorempi
eikä nuorempia tarvitse kuunnella

muista pitää
kauniit silmäsi
ja korvasi
auki
sillä maailmasta löytää kaikenlaista
jos on vain valmis etsimään

muista hyvät puolesi
vaali niitä
uskalla tavoitella unelmiasi
ja ilmaista itseäsi

ja niistä muista
älä välitä
sillä en välitä minäkään

muista arjen pienet seikkailut
muista irrotella
muista auringonpaiste
muista the ramones

muista nämä
niin minä lupaan
juoda vähemmän
ja iloita enemmän

Rautakauppa

Olen kuullut,
että arpikudos olisi tavallista kudosta vahvempaa.
Sen takia olen päättänyt alkaa syömään nauloja -
purkillisen aamulla, toisen illalla.
Toivottavasti ne raatelisivat sisälmykseni vahvemmiksi.
Toivottavasti ne auttaisivat.

Sitä sanotaan,
että rakkaus voi repiä ihmisen kappaleiksi.
En ihmettele.
En yhtään.
Sillä veikkaan, että juuri tältä paperista tuntuu,
kun se työnnetään silppurin lävitse.
Ennen niin kevyt, eheä ja kaunis -
nyt vain kasa epämääräistä höttöä roskakorin pohjalla.
Niinhän meille ihmisillekin monesti käy:
kun meitä ei enää tarvita, meidät rutataan kasaan
ja heitetään pois tieltä kuljeksimasta.

Toinen hieno piirre arpikudoksessa on se,
että se ei tunne kipua samalla tapaa,
kuin koskematon kudos.
En kiellä, etteikö naulojen nieleminen sattuisi.
En todellakaan.
Mutta sen olen huomannut,
että kerta toisensa jälkeen
se muuttuu helpommaksi.

Tiedän, että tämä kuulostaa sinusta radikaalilta,
mutta en keksi muutakaan.
Mitä kovemmaksi muutun,
sitä helpompi minun on sietää
itseäni,
sinua,
häntä
ja kaikkea tätä.
Mitä vähemmän välitän,
sen helpompi minun on olla.
Silloin tämä jatkuva kipu on siedettävämpää.

Naulani loppuivat tänään kesken,
joten lähdin rautakauppaan.
Matkalla takaisin kävelin asuntosi ohi.
Huomasin huoneesi valojen olevan päällä
ja mietin, josko soittaisin ovikelloa..

Siinä minä sitten seisoin -
naulat toisessa kädessä,
ovesi kahva toisessa.
Lopulta päästin otteeni ovestasi
ja avasin naulapakettini.

Näinä viime kuukausina
olen miettinyt sinua
ja tullut siihen tulokseen,
että ehkä olisi vain helpompi
antaa olla
ja unohtaa.

Minä en kiinnosta sinua,
etkä sinä minua.
Kunpa se vain olisikin niin helppoa.

Kylmä

Moi vaan.

Aivan alkuun pieni mainoskatko.

Te, jotka luette tätä blogia tarinoiden toivossa - laittakaa tämä sivu kirjanmerkkeihinne: Misantroopin aamukahvit - epäuskoa, inhoa ja vihaa. Tekstejen takana on mies, jonka bändi on yksi harvoista suomalaisista crustibändeistä, joista oikeasti tykkään.

Jyväskyläläiset ja sen lähistöllä asuvat ihmiset - olitte minkä ikäisiä, tai kokoisia tahansa: ensi perjantaina Jyväskylän veturitalleilla on tällainen keikka. Suosittelen tulemaan. 18 vuotta täyttäneet voi jatkaa tästä hyvin Mustaan Kynnykseen, jossa esiintymässä mm. SUR-RUR! Odotan molempia tapahtumia aika innolla. Vielä kun saisin jostain rahaa perjantaihin mennessä..

Niin..

..en ole tosiaan kirjoittanut pitkään aikaan yhtään mitään. En tänne, enkä paperille.
Vituttaa. Tällaiset solmut ajatuksenkulussa pistävät oikeasti vihaksi.
Ahdistaa. Jatkuvasti.
Tämän vuoden puolella oloni on ollut koko ajan enemmän, tai vähemmän harmaasävytteinen.
Niin välinpitämätön, että ajatus kynään tarttumisesta tuntuu hirveän houkuttelevalta
 - mutta kun ei vaan viitsi.
Kun ei siitä kuitenkaan tule mitään.
Kun ei mistään tule.

Ehkä nyt olisi viimein aika ottaa se kynä käteen.

ulkona on pakkasta

ja kylmä

mutta sisältä

oloni on kylmempi.

Call me maybe

Nyt on kyllä maailmankirjat sekasin.
Tapasin pari päivää sitten yhden tyypin.
Nyt en oo saanu pariin päivään unta.
Luulen, että näillä kahdella asialla on jotain tekemistä toistensa kanssa.

Se tyyppi, eli Sinä, tiedät kyllä..
Musta vaikutit todella mielenkiintoselta tyypiltä.
Usko pois, kyllä mäkin oon ihan hyvä jätkä.
En oo aina kännissä.
Olis kiva tutustua.
Oikeesti!
Sitä viime kesän ärsyttävimmin päähän jäävää poppibiisiä mukaillen:

"Hey, I just met you
and this is crazy
but you got my number
so call me maybe?"

Hyvästi jää, 2012

Nyt se on sitten viimein ohi. Viime vuosi, nimittäin. 2012 tulee varmasti jäämään mieleeni sydänsurujen ja -särkymisten vuotena. Niin kuvainnollisessa, kuin konkreettisessa mielessä. Viimeiseen 12 kuukauteen mahtuu niin paljon surua ja vastoinkäymisiä, pettymisiä ja järkytyksiä, että ihmettelen, kuinka me kaikki olemme selvinneet niistä näinkin hyvin. "Meillä kaikilla" tarkoitan itseni lisäksi perhettäni, sekä ystäväpiiriäni. Ehkä teidän vuotenne on ollut myös raskas - jos näin on, voitte lukea myös itsenne mukaan.

Kuuntelin tänään Fucked Upin "David Comes to Lifen" läpi ensimmäistä kertaa kunnolla lyriikoiden kera. Kyseinen levyhän on siis tarina tehdastyöläisestä Davidista, joka rakastuu, menettää rakkautensa - ja sen myötä uskonsa rakkauteen yleensä - , mutta pääsee kuitenkin lopulta sydänsuruistaan yli ja aloittaa elämässään uuden, valoisamman luvun. Musta tuntuu vähän siltä, että samalla matkalla tässä itsekin on tullut suurinpiirtein koko vuosi oltua. Särkyneen sydämen kuntoonsaaminen vie kyllä yllättävän paljon aikaa, mutta ehkä mä alan kuitenkin olla jo voiton puolella.. Päätin, että tänä vuonna aloitan elämässäni kokonaan uuden luvun. Tavalla, tai toisella. Pakotan itseni kuntoon.

Samaa toivoisin kaikille teille, ketkä painitte näiden samojen asioiden kanssa. Siihen pahaan oloon ja välinpitämättömyyden/tyhjyyden/merkityksettömyyden tunteeseen on niin helppo jäädä jumiin, tiedän, mutta mitä nopeammin tajuaa vetää itsensä sieltä ulos, sen parempi. Paraneminen lähtee kuitenkin pohjimmiltaan itsestä, ei muista.

Tämän tekstin myötä suljen viime vuoden sinne, minne se kuuluukin: pois päästäni, paperille ja musiikkiini. Viimeinkin olen valmis muotoilemaan kaiken painolastin päästäni sanoiksi. Se tuntuu hyvältä.

2013 alkaa yksinäisissä, mutta ei kuitenkaan yksinäisissä merkeissä. Jos tiedätte, mitä tarkoitan. 

Tahdon kiittää seuraavia tahoja siitä, että selvisin edellisistä 12 kuukaudesta järjissäni:

- Perheeni ja sukulaiseni

- Kaverini ja ystäväni

- Kämppikseni

- Työpaikkani ja työkaverini

- Total Recall ja siihen liitännäiset asiat

- Eight: Näyt kauas
- American Nightmare

- Tegan & Sara

- Damien Rice

- Black Flag

- Black Sabbath

- Hardcore

- Skeittaus

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä: tämä blogi. Ensimmäisestä tänne kirjoittamastani tekstistä on jo vähän yli vuosi aikaa, hullua.. Olen todella otettu kaikesta palautteesta, jota olen näistä höpötyksistäni ihmisiltä saanut. Vaikka olenkin käyttänyt tätä blogia pääasiassa vain kanavana johon purkaa omia fiiliksiäni jotenkin järkevään muotoon, on ollut hienoa huomata, että jotain sattuu jopa kiinnostamaan. Aikaisemmin kirjoitin näitä juttuja ylös vain itselleni, mutta itselleen kirjoittamisella on tapana muuttua todella epäaktiiviseksi, kun kukaan ei ole kyselemässä, että "hei, millon pääsen lukemaan lisää?". Onhan tämä tietty jonkintasoista sosiaalipornoa joo, mutta olen ainakin yrittänyt kirjoittaa asioistani niin, ettei kukaan tuntisi oloaan julkisesti osoitelluksi. Tarinoita ja runoja tahtoisin kirjoittaa tänne enemmän, mutta niiden syntyminen vaatii tietynlaisen tunnetilan ja vireystason - tarinat varsinkin - , jotta niistä saisi millään tapaa mielekästä luettavaa aikaiseksi, joten sen takia niitä on ollut niin vähän. Plus, en tiedä runoudesta oikeastaan mitään ja tarinoiden puolella olen kokeillut tarkoituksella erilaisia tyylejä ihan vaan nähdäkseni, millaista minkäkin tyylisen tekstin tekeminen on. Mutta niinhän sitä sanotaan, että tekemällä oppii, eikö?

Jos musta ei meinaa kuulua mitään, muistutelkaa mua kirjoittamaan. Kiitos kiinnostuksesta ja kaikkea hyvää tähän alkavaan vuoteen. Elämä voi olla välillä aika kovaa, mutta sillon pitää vaan olla itse kovempi.