Poika ja Juna

Moi, minun nimeni on.. Tai no, ihan niin kuIn sillä olisi mitään väliä. Et siNä kuitenkaan välitä. MinÄ en ole kukaan. En minä kiinnosta ketään. Minä vain.. No, oleN. Minä vain olen. Olen istunut tämän tietokoneen ääressä jo ties kuinka kauan, siLlä katsos, se on ainoa ystävä, joka Ei pidä minua omituisena - friikkinä. Se ei naura minulle, toisin kuin kaikki muut. Ihmiset pelottavat minua. Ne eivät tee muuta, kuin satuttavat. Niin täMä kaupunkikin tekee. Käyn kaupassa ja mInua tuijotetaan. Aivan kuin naamassani olisi joTain.. En minä tiedÄ, kastiketta, tai jotain. Tiedätkö? Ne katsovat minua sellaisella "hei, sulla on tuossa jotain" -katseella. Jatkuvasti. Se saa minut vihaiseksi. MinkÄ minä itselleni voin? Enkä minä edes ole mitenkään erikoisen näköineN. Vai olenko? Mitä mieltä olet?

Eilen päätin saaneeni tästä tarpeekseni. Minusta tuntui siltä, että minun oli päästävä pois täältä - pois tästä kaupungista, pois näiden ihmisten luota. Ihan minne vain. Jonnekin. Jonnekin, missä en tuntisi oloani jatkuvasti näin huonoksi. Niinpä päätin katsoin netistä, milloin seuraava juna lähtisi.

Puoli tuntia. Jos olen nopea, kerkeän.

Laitoin tietokoneeni kiinni. Katsoin, ettei kahvinkeitin ole päällä. Kaivoin kaapista kenkäni, puin takin ylleni. Katsoin sotkuista, likaista yksiötäni ja mietin, etten astuisi jalallani enää kertaakaan tähän loukkoon, jota ne paskiaiset kehtasivat tarjota minulle asuntona. Ei tule ikävä. Suljin oven perässäni ja kävelin rappukäytävää alas kohti joulukuista kaupunkimaisemaa.

Matka rautatieasemalle menI melko ripeästi. Juoksin osan matkasta, etteN varmasti myöhÄstyisi. Perille päästyäni katsoin aseman seinällä loistavaa valtavaa kellOa, jonka mukaan juna saapuisi 5 minuutin sisällä aseman perimmäiselle raiteelle - hyvä vaan, eipähän tarvitse peLätä kenenkään tulevan paikalle sillä aikaa, kun odotan. Kävellessäni pitkin asematunnelia en törmännyt muihin, kuin yhtEen pullonkerääjään ja käsi kädessä minua vastaan kävelleeseen teini-ikäiseen pariskuntaan. Kukaan heistä ei vilkaissutkaaN minun suuntaani.

Nousin tunnelin perällä olevia portaita pItkin aseman viimeiselle laiturille ja huokaisin helpotuksesta. Nyt tämä kaikki saa viimeinkin jäädä taakseni. Vedin takkini vetoketjua tiukemmalle ja hyppäsin Laiturilta alas. Asetuin Makaamaan sen kylmille raiteille, nostin käteni mukavampaan asentoon niskani taakse ja hymyilin. Nyt minun ei tarvitsisi tehdä muuta, kuin odottaa.

JA niin minä sitten odotin. Ja odotin. Ja odotin, kunnes hymyni alkoi kääntyä turhautuneeseen mutruun. Minua alkoi paleltaa ja suututtaA. Makasin niillä raiteilla varmaan 40 minuuttia, kunnes lopulta luovutin. "Valitettavasti juna se-ja-se-ja-se on jäänyt jumiin matkan varrelle liiallisen lumen vuoksi." Niinpä tietenkin. Nousin ylös ja kävelin takaisin tänne tietokoneeni ääreen. Perkeleen VR.

Rakkaudesta

Sinun syvälle porautuva katseesi
ja valloittava olemuksesi
elokuvamakusi
ja tapa jolla hampaasi vilahtaa.
mielenkiinnon kohteesi
huvittava ihastuksesi kurt cobainiin
(jota Sinulla ei siis ole)
ja kaikki muu.

Sinun kanssasi olin valmis olemaan onnellinen
loppuun asti
mutta ihmisiä tuli väliin
minä eristäydyin
ja rakkaudesta
minun oli päästettävä Sinut menemään.

sinun ilmeikkäät silmäsi
ja terävä, vuolas suusi
tarinasi
ja tapa jolla ässäsi suhahtaa.
elämänasenteesi
huvittava pakkomielteesi brittipoikiin
(niihin tietyn nimisiin)
ja kaikki muu.

sinun kanssasi olin pitkästä aikaa onnellinen
valmis yrittämään tosissani
mutta minä ja menneisyyteni
tulivat väliin
ja rakkaudesta
minun oli lähdettävä menemään.

kuinka hajalle olenkaan mennyt
kuinka vaikeaa tämä voikaan olla?
kaiken piti olla hyvin
mutta tässä sitä taas ollaan:
tahtomattaan erakoitunut
tahtomattaan satuttanut.

muistan,
kuinka nuorempana mietin:

"rakastaa yhtä
rakastaa toista
millä tavoin ne voisivat toisistaan erota?"

nyt tiedän.
kaikilla.

Mikko & Siiri

tämä päivä
on kaiken loppu
ja kaiken alku

kaikki, mitä oli
kaikki, mitä on ollut
kaikki, mitä tulee olemaan
se kaikki on tässä
ja nyt
tässä päivässä

katson teitä
enkä voi kuin hymyillä
sillä en tiedä mitään
niin kaunista
kuin kaksi sydäntä
jotka päättävät lyödä samaan tahtiin

First Light / Last Light

I need you to be the strength of widows and soul survivors

I need you to be as fearless as new mothers and new fathers

I need you to be the hope of hearts who lost true love

I need you to be the might of their first kiss

I need a purpose and I need a reason

I need to know that there is trophy and meaning

to all that we lose and all we fight for

to all our loves and to our wars

I need a purpose and I need a reason

I need to know that there is trophy and meaning

to all that we lose and all we fight for

to all our loves and to our wars

keep breathing

keep living

keep searching

keep bleeding

keep healing

keep fading

keep breathing

keep living

keep searching

keep pushing on

keep bleeding

keep healing

keep fading

keep shining on

keep breathing

keep living

keep searching

keep pushing on

keep bleeding

keep healing

keep fading

keep shining on

this is for the hearts still beating

beating

beating

beating

Oikeasti. Vielä, kun olette elossa: ottakaa kaikki siitä irti. Jokainen teistä, ketä tunnen. Keitä olen tuntenut. Ketkä olen menettänyt. Olette tärkeämpiä, kuin arvaattekaan. Kuolema ei ole leikin asia.

Te, ketkä olette jo menneet rajan toiselle puolen.. Kaipaan teitä. Aivan järkyttävän paljon.

"The reality of the world includes pain, suffering, love and happiness. This is plenty to pull from."

Tänään olisi pitänyt kirjoittaa vaikka mitä, mutta eihän näistä hommista tule koskaan mitään silloin, kun tekstiä pitäisi saada aikaan. Pää lyö tyhjää. Yleensä olen ratkaissut tämän ongelman viskillä, mutta sekin on tällä hetkellä loppu. No, minkäs teet.

Suosittelen teitä lukemaan alle linkittämäni artikkelin. Tämän lukeminen oli mulle tän päivän päräyttävin juttu. Onneksi Wesley Eishold päätti ruveta jossain kohtaa elämäänsä kirjoittamaan lyriikkaa ja musiikkia. Mahtava jätkä. 

Mistä rahat/lippu Kuudes Aisti -festareille? Kysyn vaan.

The Day Room: Cold Cave and the Humanity of the Artist

Mun elämässä tapahtuu tällä hetkellä ihan hitosti kaikkea. Jännittävää aikaa. En ole tuntenut oloani näin hyväksi aikoihin. Mutta joo.. Katotaan, miten pojan käy.

Pitäkää huolta.

Kevät sisällä

"Älä nyt innosta hypi"
sinä sanot
ja minä yritän parhaani

mutta sen verran
saan varmaan sanoa,
että noihin silmiin

niihin voisin vaikka hukkua.

Keikan jälkeisiä hetkiä Puolassa

- So how long have you played?
- How long? You mean, like, how long we have been playing?
- Yes. I'm sorry, my english is not so good.
- It's all right, man. I got your point, that's all that matters! But yeah, we've had this band for four years now.
- Four years? Nice!
- Well, they have been around for nearly ten years now. The Lighthouse Project guys.
- Oh.. Wow.
- Yeah I know. That's pretty awesome, isn't it? You know, the first punk show I ever went to had them playing. They are the first punk band I have seen on stage.
- But they're not punk!
- Haha, you think so?
- No, no they're not. Here in Poland, punk is like "play three chords and play them as fast as you can." That's punk! Their music, no. Too much stuff. Too.. Too heavy. But still, A GREAT BAND!
- Yeah, I like them a lot.

------------------------------------------

- You finnish people and your bands.. You're crazy!
- Haha, well.. Thanks, I guess.
- What I mean is, the way you sound and the way you act on stage. It's so different from the other bands that tour around Europe. It's like, you're from this very far away place in the north, all isolated.. Then you make this crazy music!
- If you say so.. Yeah, I don't know, maybe you do have a point there. Maybe.