Moi, minun nimeni on.. Tai no, ihan niin kuIn sillä olisi mitään väliä. Et siNä kuitenkaan välitä. MinÄ en ole kukaan. En minä kiinnosta ketään. Minä vain.. No, oleN. Minä vain olen. Olen istunut tämän tietokoneen ääressä jo ties kuinka kauan, siLlä katsos, se on ainoa ystävä, joka Ei pidä minua omituisena - friikkinä. Se ei naura minulle, toisin kuin kaikki muut. Ihmiset pelottavat minua. Ne eivät tee muuta, kuin satuttavat. Niin täMä kaupunkikin tekee. Käyn kaupassa ja mInua tuijotetaan. Aivan kuin naamassani olisi joTain.. En minä tiedÄ, kastiketta, tai jotain. Tiedätkö? Ne katsovat minua sellaisella "hei, sulla on tuossa jotain" -katseella. Jatkuvasti. Se saa minut vihaiseksi. MinkÄ minä itselleni voin? Enkä minä edes ole mitenkään erikoisen näköineN. Vai olenko? Mitä mieltä olet?
Eilen päätin saaneeni tästä tarpeekseni. Minusta tuntui siltä, että minun oli päästävä pois täältä - pois tästä kaupungista, pois näiden ihmisten luota. Ihan minne vain. Jonnekin. Jonnekin, missä en tuntisi oloani jatkuvasti näin huonoksi. Niinpä päätin katsoin netistä, milloin seuraava juna lähtisi.
Puoli tuntia. Jos olen nopea, kerkeän.
Laitoin tietokoneeni kiinni. Katsoin, ettei kahvinkeitin ole päällä. Kaivoin kaapista kenkäni, puin takin ylleni. Katsoin sotkuista, likaista yksiötäni ja mietin, etten astuisi jalallani enää kertaakaan tähän loukkoon, jota ne paskiaiset kehtasivat tarjota minulle asuntona. Ei tule ikävä. Suljin oven perässäni ja kävelin rappukäytävää alas kohti joulukuista kaupunkimaisemaa.
Matka rautatieasemalle menI melko ripeästi. Juoksin osan matkasta, etteN varmasti myöhÄstyisi. Perille päästyäni katsoin aseman seinällä loistavaa valtavaa kellOa, jonka mukaan juna saapuisi 5 minuutin sisällä aseman perimmäiselle raiteelle - hyvä vaan, eipähän tarvitse peLätä kenenkään tulevan paikalle sillä aikaa, kun odotan. Kävellessäni pitkin asematunnelia en törmännyt muihin, kuin yhtEen pullonkerääjään ja käsi kädessä minua vastaan kävelleeseen teini-ikäiseen pariskuntaan. Kukaan heistä ei vilkaissutkaaN minun suuntaani.
Nousin tunnelin perällä olevia portaita pItkin aseman viimeiselle laiturille ja huokaisin helpotuksesta. Nyt tämä kaikki saa viimeinkin jäädä taakseni. Vedin takkini vetoketjua tiukemmalle ja hyppäsin Laiturilta alas. Asetuin Makaamaan sen kylmille raiteille, nostin käteni mukavampaan asentoon niskani taakse ja hymyilin. Nyt minun ei tarvitsisi tehdä muuta, kuin odottaa.
JA niin minä sitten odotin. Ja odotin. Ja odotin, kunnes hymyni alkoi kääntyä turhautuneeseen mutruun. Minua alkoi paleltaa ja suututtaA. Makasin niillä raiteilla varmaan 40 minuuttia, kunnes lopulta luovutin. "Valitettavasti juna se-ja-se-ja-se on jäänyt jumiin matkan varrelle liiallisen lumen vuoksi." Niinpä tietenkin. Nousin ylös ja kävelin takaisin tänne tietokoneeni ääreen. Perkeleen VR.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tarinat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tarinat. Näytä kaikki tekstit
maanantai 23. syyskuuta 2013
torstai 6. joulukuuta 2012
Tarina huuliharppua soittavasta miehestä
Seuraavasta tarinasta tahdon kiittää viime viikolla Nurmeksessa ollutta suomalaisista ja venäläisistä nuorista koostuvaa porukkaa, joiden kanssa olin tekemässä yhtä lyhytelokuvaprojektia. Meidän oli tarkoituksena tehdä lyhytelokuvamme tästä tarinasta, mutta käsikirjoitusvaiheen loppuvaiheissa päädyimmekin aivan toiseen - joskin vähän samantyyppiseen, mutta elokuvallisesti ehkä vähän toimivampaan - tarinaan.
Joka tapauksessa, mielestäni tämä raakile oli idealtaan vain yksinkertaisesti liian kaunis unohdettavaksi, joten päätin kirjoittaa sen puhtaaksi. Toivon, että versioni tekee sille riittävästi oikeutta. Tässä se nyt kuitenkin olisi:
En muista tarkalleen, kuinka kauan tästä nyt on. Joitakin vuosia, ehkä jopa kymmeniä - muttei kuitenkaan sen kauempaa.
Kylmä, syksyinen ilta on maalannut erään karjalaisen järven ja koko sen lähiympäristön tummansiniseensä. Vain taivaalla mollottava täysikuu rikkoo sinisyyden valkoisella valollaan. Se on piirtänyt komean sillan keskelle tuota niin sinistä järveä, jonka vesi lainehtii vienosti sitä ympäröivien puiden välissä suhisevan tuulen voimasta.
Järven toisella puolen astelee nuori mies, joka pyörittelee huuliharppua kädessään. Vastarannalta hehkuvat ainoan sinne rakennetun asuinrakennuksen valot. Mies pysähtyy hetkeksi. Pienen mietinnän jälkeen hän nostaa huuliharpun huulilleen ja soittaa sillä pätkän erästä vanhaa kappaletta, jonka hän oli opetellut joitakin vuosia sitten.
Järven rannalla makaa valkoinen soutuvene. Mies kävelee sen luo, irrottaa sen puusta, johon se on aikaisemmin sidottu ja työntää itsensä sen kyydissä veteen.
Aikaisemmin mainitsemani talo.. Oikeastaan se on enemmänkin mökki, kuin talo - no kuitenkin: mökki, jota mies oli vastarannalta katsellut, on totisesti ainoa asuinrakennus, jota kyseisen järven rantaan oli siihen mennessä rakennettu.
Mökissä asuu nuori, noin kaksissakymmenissään oleva nainen. Hän on sytyttelemässä asuntoonsa lisää kynttilöitä valaisemaan sitä yön pimeydeltä. Sytyttäessään yhtä ikkunalaudalla olevaa kynttilää hän jää katsomaan hetkeksi ikkunasta ulos järvelle päin. Hänen päässään alkaa soida eräs vanha laulu, jota hänellä oli tapana laulaa ollessaan vielä teini-ikäinen.
Mies on päässyt veneellään jo puoleen väliin matkaansa järven rannalta toiselle. Kun hän viimein rantautuu, kuu on kerennyt nousta taivaalla korkeimmilleen. Mies nousee veneestä ja lähtee kävelemään rannan jälkeistä mäkeä ylös, kohti sen päällä olevaa mökkiä. Ovelle päästyään hän koputtaa siihen muutaman kerran ja jää odottamaan, josko hänet päästettäisiin sisään.
Kuullessaan tämän nainen suorastaan säikähtää. Kuka siellä voisi olla? Tähän aikaan? Hetken emmittyään hän päättää kuitenkin avata oven - varovasti.
Nähdessään naisen kasvot mies meinaa pakahtua onnesta. Hän avasi oven! Mutta juuri, kun hän on levittämässä käsiään halaukseen, nainen vetääkin oven kiinni, eikä vastaa miehen yrityksiin saada häntä avaamaan ovea uudelleen.
Hetken aikaa kuistilla odoteltuaan mies päättää mennä rantaan. Hän istuu laiturin päähän ja kaivaa taskusta huuliharppunsa.
Seuraavana yönä nainen ei meinaa saada millään unta. Tuo kappale, joka alkoi soida hänen päässään aikaisemmin illalla, ei suostu lähtemään hänen mielestään. Sen sanat pyörivät alituiseen hänen ajatuksissaan. Tuntikausien sängyssä pyörimisen jälkeen hän saa kuitenkin aikaiseksi nukahtaa muutamaksi tunniksi. Kun hän herää, tuo sama kappale soi yhä hänen päässään. Aivan kuin se soisi rannasta käsin. Uteliaisuus vie voiton ja nainen nousee sängystä, pukee yömekkonsa päälle lämpimän syystakkinsa ja saappaat jalkoihinsa. Aurinko on juuri nousemassa vastarannan puiden takaa, kun hän astuu mökkinsä ovesta ulos syksyiseen ilmaan. Hän seuraa rannalta kuuluvaa huuliharpun ääntä laiturilleen.
Huomatessaan naisen saapuvan rantaan, mies laskee harpun huuliltaan ja jää odottamaan häntä laiturin päähän. Nainen istuu hänen viereensä. Hetken aikaa he ovat molemmat aivan hiljaa. Mies katsoo naista, mutta nainen ei katso häntä - hän katsoo järvelle päin. Hän huokaisee ja kaivaa takkinsa taskusta samanlaisen huuliharpun, jota mies on hänelle koko edellisen yön ajan soittanut. Katsottuaan sitä hetken aikaa hän hymähtää. Huuliharpun päälle tipahtaa kyynel.
Lopulta nainen nostaa katseensa kädessään olevasta huuliharpusta kohti järveä, jonka toisella puolen ei näy metsän lisäksi muuta, kuin eräs ikivanha valkoinen soutuvene. Hän pyyhkii silmänsä kuiviksi, huokaisee uudemman kerran ja avaa suunsa. Hän kuiskaa järvelle neljä sanaa:
"Minä annan sinulle anteeksi."
Järven rannalla makaa valkoinen soutuvene. Mies kävelee sen luo, irrottaa sen puusta, johon se on aikaisemmin sidottu ja työntää itsensä sen kyydissä veteen.
Aikaisemmin mainitsemani talo.. Oikeastaan se on enemmänkin mökki, kuin talo - no kuitenkin: mökki, jota mies oli vastarannalta katsellut, on totisesti ainoa asuinrakennus, jota kyseisen järven rantaan oli siihen mennessä rakennettu.
Mökissä asuu nuori, noin kaksissakymmenissään oleva nainen. Hän on sytyttelemässä asuntoonsa lisää kynttilöitä valaisemaan sitä yön pimeydeltä. Sytyttäessään yhtä ikkunalaudalla olevaa kynttilää hän jää katsomaan hetkeksi ikkunasta ulos järvelle päin. Hänen päässään alkaa soida eräs vanha laulu, jota hänellä oli tapana laulaa ollessaan vielä teini-ikäinen.
Mies on päässyt veneellään jo puoleen väliin matkaansa järven rannalta toiselle. Kun hän viimein rantautuu, kuu on kerennyt nousta taivaalla korkeimmilleen. Mies nousee veneestä ja lähtee kävelemään rannan jälkeistä mäkeä ylös, kohti sen päällä olevaa mökkiä. Ovelle päästyään hän koputtaa siihen muutaman kerran ja jää odottamaan, josko hänet päästettäisiin sisään.
Kuullessaan tämän nainen suorastaan säikähtää. Kuka siellä voisi olla? Tähän aikaan? Hetken emmittyään hän päättää kuitenkin avata oven - varovasti.
Nähdessään naisen kasvot mies meinaa pakahtua onnesta. Hän avasi oven! Mutta juuri, kun hän on levittämässä käsiään halaukseen, nainen vetääkin oven kiinni, eikä vastaa miehen yrityksiin saada häntä avaamaan ovea uudelleen.
Hetken aikaa kuistilla odoteltuaan mies päättää mennä rantaan. Hän istuu laiturin päähän ja kaivaa taskusta huuliharppunsa.
Seuraavana yönä nainen ei meinaa saada millään unta. Tuo kappale, joka alkoi soida hänen päässään aikaisemmin illalla, ei suostu lähtemään hänen mielestään. Sen sanat pyörivät alituiseen hänen ajatuksissaan. Tuntikausien sängyssä pyörimisen jälkeen hän saa kuitenkin aikaiseksi nukahtaa muutamaksi tunniksi. Kun hän herää, tuo sama kappale soi yhä hänen päässään. Aivan kuin se soisi rannasta käsin. Uteliaisuus vie voiton ja nainen nousee sängystä, pukee yömekkonsa päälle lämpimän syystakkinsa ja saappaat jalkoihinsa. Aurinko on juuri nousemassa vastarannan puiden takaa, kun hän astuu mökkinsä ovesta ulos syksyiseen ilmaan. Hän seuraa rannalta kuuluvaa huuliharpun ääntä laiturilleen.
Huomatessaan naisen saapuvan rantaan, mies laskee harpun huuliltaan ja jää odottamaan häntä laiturin päähän. Nainen istuu hänen viereensä. Hetken aikaa he ovat molemmat aivan hiljaa. Mies katsoo naista, mutta nainen ei katso häntä - hän katsoo järvelle päin. Hän huokaisee ja kaivaa takkinsa taskusta samanlaisen huuliharpun, jota mies on hänelle koko edellisen yön ajan soittanut. Katsottuaan sitä hetken aikaa hän hymähtää. Huuliharpun päälle tipahtaa kyynel.
Lopulta nainen nostaa katseensa kädessään olevasta huuliharpusta kohti järveä, jonka toisella puolen ei näy metsän lisäksi muuta, kuin eräs ikivanha valkoinen soutuvene. Hän pyyhkii silmänsä kuiviksi, huokaisee uudemman kerran ja avaa suunsa. Hän kuiskaa järvelle neljä sanaa:
"Minä annan sinulle anteeksi."
perjantai 20. heinäkuuta 2012
Tarinankerrontaviikko, osat 3 ja 4
Moi.
Kuten huomaatte, en ole pariin päivään kirjoittanut tänne mitään, vaikka lupasinkin tekeväni niin. Ei ollut aikaa, kun piti kuunnella musiikkia ja skeitata.
Tosiaan.. Toinen syy sille, miksen ole kirjoittanut tänne, on se, etten oikein tiedä mistä aiheista kirjoittaisin. Tai onhan noita pää täynnä, mutta jokainen aihe, josta olen ollut aikeissa kirjoittaa on tuntunut siltä, että niiden pitää antaa hautua vielä jonkun aikaa, jotta niistä kehkeytyy riittävän julkaisukelpoista ja luettavaa materiaalia. Kyllä minä nekin tarinat tänne tulen vielä laittamaan, kunhan saan kirjoitettua ne valmiiksi. Ajatuksenani oli laitella tänne tällä viikolla tuollaisia lyhyempiä tarinanpätkiä. Tämä postaus tulee eroamaan noista kahdesta aikaisemmasta siinä mielessä, että tällä kertaa en aio kirjoittaa mitään fiktiivistä tavaraa. En oikein tiedä, voiko tätä nyt sitten lukea tarinankerronnaksi - ehkä enemmänkin pohdiskeluksi - , mutta menkööt: tässä teille pari juttua parista asiasta, jotka ovat tänään päässäni pyörineet.
Nuorempana tuli tosiaan harrastettua roolipelaamista jonkin verran. Ensikosketukseni roolipeleihin tapahtui, kun olin 10-vuotias. Isäni toi minulle Venäjältä piraattiversion Final Fantasy IX:stä. Kyseinen peli on vielä tänäkin päivänä yksi hienoimmista pelikokemuksista, mitä minulla on ollut. Se oli ensimmäinen kerta, kun pelasin niin tarinavetoista peliä ja se vei minut totisesti mukanaan. Sen jälkeen aloin kiinnostua fantasiakirjallisuudesta, joka taas johti myöhemmin vanhan koulun roolipelejen maailmaan. Käytännössähän roolipelit ovat interaktiivista tarinan kerrontaa. Niiden pelaamiseen et tarvitse käytännössä muuta, kuin helvetillisen määrän mielikuvitusta, kynän, paperia ja noppia. Tietokoneiden ja internetin myötä tuo välineellinen puoli on tosin muuttunut vähemmän oleelliseksi. Minun - ja varmasti monen muunkin nuoren - tapauksessa se on ollut onni. Sen ikäisenä minulla ei olisi tullut mieleenkään lähteä ehdottelemaan kavereilleni, että kiinnostaisiko heitä mahdollisesti ruveta pelaamaan Dungeons & Dragonsia kanssani. Nörtiksihän siinä olisi leimaantunut. Pelkästään se, että skeittasin ja pidin housujani alhaalla, riitti jo monelle ikätoverilleni todisteeksi siitä, että olin hyvin todennäköisesti homoseksuaali. Siinä sitä sitten oltaisiin oltu, homonörttinä, ilman sosiaalista elämää.
Mutta niin, siinä sitä Impaled Nazarenen levyä katsellessani mieleeni tuli tuo yksi peli ja hahmo, jota pelasin parin vuoden verran todella aktiivisesti. Siitä hahmosta muovautui ajan myötä minulle hyvin läheinen. Aivan kuin joku todella hyvä ystävä, tosin vain sillä erotuksella, ettei häntä ollut oikeasti olemassa. Hänen kauttaan pääsin myös tietyllä tapaa "näkemään" monta mahtavaa seikkailua tietokoneen ruudun ja miljoonien, ellei jopa miljardien, kirjoitettujen lauseiden kautta koettuna. Tulihan sen hahmon kanssa pelastettua maailmakin ainakin kerran.
Näin jälkeenpäin mietittynä nuo oli kyllä aivan helvetin siistejä juttuja. Hyvin todennäköisesti kipinä kirjoittamiseen ja tarinoiden kertomiseen on lähtenyt tuolta fantasiakirjallisuudesta ja roolipelaamisesta. Roolipelejen pelaaminen on jäänyt aika vähälle, mutta tarve kertoa tarinoita jäi.
Eipä tästä ole montaa viikkoa, kun yksi kaverini kertoi, kuinka häneltä oli tullut pari arviolta 12-vuotiasta poikaa kyselemään, olisiko hänellä kiinnostusta ostaa heidän kauttaan pajaria, tai piriä. Ei, ei missään New Yorkin Lower East Sidessa, vaan Suomen Jyväskylässä.
Niinpä.
Eikä tuo meininki todellakaan rajoitu pelkkiin kaupunkeihin. Kotikylässäni Joutsassa lapset/nuoret ovat aivan yhtä sekaisin. Noin kuukausi sitten pari hädintuskin teini-ikäistä poikaa oli jäänyt kiinni paikallisen kotieläinpihan kanojen tappamisesta. Aikaisemmin joutsalaisen nuorison vapaa-ajan toimintaan on kuulunut muun muassa paikalliseen grillikioskiin murtautumista ja sen ryöstämistä, sekä muita pienempiä tihutöitä. Muutama vuosi sitten yksi tyyppi oli murtautunut kaverinsa vanhempien autotalliin, varastanut sieltä mopon ja ajanut sillä Mikkeliin bailaamaan. True story.
En tiedä, on tässä varmasti jonkun verran mukana myös sitä, että itse kasvaa koko ajan vanhemmaksi ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän rupeaa suhtautumaan tuollaisiin keskenkasvuisten aivoituksiin ja niistä syntyviin asioihin nihkeämmin, mutta silti.. Kun itse olin 10-vuotias, leikin vielä Legoilla. En todellakaan norkoillut jossain kylillä vanhuksille rivouksia huutelemassa. Kaikki teistä on varmaan jo nähnyt sen videon, jossa pikkupoika käy huvikseen kaatamassa vanhemmanpuoleisen naisen ojaan?
Lapsista on tullut helvetin hävyttömiä. Mistä se oikein johtuu? Kenen/minkä syyksi se pitäisi pistää? Internetin? Julma-Henrin? Väkivaltapelejen? Vai voisiko olla, että vanhemmat eivät vain kiinnitä enää riittävästi huomiota lapsiinsa ja heidän tekemisiinsä?
Mistä näitä tietää. Keskenkasvuinen nuori sällihän minäkin vasta olen. Niin kuin mulle joskus just 18-vuotta täyttäneenä baarissa sanottiin: "kasva nyt ees kolmekymppiseks, ennen kuin alat puhumaan elämästä yhtään mitään."
Kuten huomaatte, en ole pariin päivään kirjoittanut tänne mitään, vaikka lupasinkin tekeväni niin. Ei ollut aikaa, kun piti kuunnella musiikkia ja skeitata.
Tosiaan.. Toinen syy sille, miksen ole kirjoittanut tänne, on se, etten oikein tiedä mistä aiheista kirjoittaisin. Tai onhan noita pää täynnä, mutta jokainen aihe, josta olen ollut aikeissa kirjoittaa on tuntunut siltä, että niiden pitää antaa hautua vielä jonkun aikaa, jotta niistä kehkeytyy riittävän julkaisukelpoista ja luettavaa materiaalia. Kyllä minä nekin tarinat tänne tulen vielä laittamaan, kunhan saan kirjoitettua ne valmiiksi. Ajatuksenani oli laitella tänne tällä viikolla tuollaisia lyhyempiä tarinanpätkiä. Tämä postaus tulee eroamaan noista kahdesta aikaisemmasta siinä mielessä, että tällä kertaa en aio kirjoittaa mitään fiktiivistä tavaraa. En oikein tiedä, voiko tätä nyt sitten lukea tarinankerronnaksi - ehkä enemmänkin pohdiskeluksi - , mutta menkööt: tässä teille pari juttua parista asiasta, jotka ovat tänään päässäni pyörineet.
1. Roolipelaaminen
Tämä kyllä huvitti vähän itseänikin, sillä reitti, jota kautta päädyin tätä asiaa tänään miettimään oli seuraavanlainen: törmäsin tänään töissä Impaled Nazarenen levyyn the Absence of war does not mean peace ja jäin miettimään levyn nimeä. Aika päräyttävä lause. "Sodan poissaolo ei tarkoita rauhaa". Mieleeni muistui erään nuorempana pelaamani roolipelin tapahtumat. Yhdessä vaiheessa tuntui siltä, että aina kun pelimaailman maat pääsivät yhdestä sodasta yli, toinen oli jo tekemässä tuloaan. Niinhän se menee oikeassa maailmassakin. Ainahan meillä ihmisillä tuppaa olemaan jossain päin maailmaa jonkinlaista konfliktia. Jos ei yleismaailmallisia, niin sitten henkilökohtaisia.Nuorempana tuli tosiaan harrastettua roolipelaamista jonkin verran. Ensikosketukseni roolipeleihin tapahtui, kun olin 10-vuotias. Isäni toi minulle Venäjältä piraattiversion Final Fantasy IX:stä. Kyseinen peli on vielä tänäkin päivänä yksi hienoimmista pelikokemuksista, mitä minulla on ollut. Se oli ensimmäinen kerta, kun pelasin niin tarinavetoista peliä ja se vei minut totisesti mukanaan. Sen jälkeen aloin kiinnostua fantasiakirjallisuudesta, joka taas johti myöhemmin vanhan koulun roolipelejen maailmaan. Käytännössähän roolipelit ovat interaktiivista tarinan kerrontaa. Niiden pelaamiseen et tarvitse käytännössä muuta, kuin helvetillisen määrän mielikuvitusta, kynän, paperia ja noppia. Tietokoneiden ja internetin myötä tuo välineellinen puoli on tosin muuttunut vähemmän oleelliseksi. Minun - ja varmasti monen muunkin nuoren - tapauksessa se on ollut onni. Sen ikäisenä minulla ei olisi tullut mieleenkään lähteä ehdottelemaan kavereilleni, että kiinnostaisiko heitä mahdollisesti ruveta pelaamaan Dungeons & Dragonsia kanssani. Nörtiksihän siinä olisi leimaantunut. Pelkästään se, että skeittasin ja pidin housujani alhaalla, riitti jo monelle ikätoverilleni todisteeksi siitä, että olin hyvin todennäköisesti homoseksuaali. Siinä sitä sitten oltaisiin oltu, homonörttinä, ilman sosiaalista elämää.
Mutta niin, siinä sitä Impaled Nazarenen levyä katsellessani mieleeni tuli tuo yksi peli ja hahmo, jota pelasin parin vuoden verran todella aktiivisesti. Siitä hahmosta muovautui ajan myötä minulle hyvin läheinen. Aivan kuin joku todella hyvä ystävä, tosin vain sillä erotuksella, ettei häntä ollut oikeasti olemassa. Hänen kauttaan pääsin myös tietyllä tapaa "näkemään" monta mahtavaa seikkailua tietokoneen ruudun ja miljoonien, ellei jopa miljardien, kirjoitettujen lauseiden kautta koettuna. Tulihan sen hahmon kanssa pelastettua maailmakin ainakin kerran.
Näin jälkeenpäin mietittynä nuo oli kyllä aivan helvetin siistejä juttuja. Hyvin todennäköisesti kipinä kirjoittamiseen ja tarinoiden kertomiseen on lähtenyt tuolta fantasiakirjallisuudesta ja roolipelaamisesta. Roolipelejen pelaaminen on jäänyt aika vähälle, mutta tarve kertoa tarinoita jäi.
2. Nykypäivän lapset
Tästä puhuttiin jossain vaiheessa työkaverini Annen kanssa. Onko lapsilla nykyään enää aikaa olla vain lapsia? Sen verran älytöntä touhua tuo niiden sekoilu tuntuu nykyään olevan.Eipä tästä ole montaa viikkoa, kun yksi kaverini kertoi, kuinka häneltä oli tullut pari arviolta 12-vuotiasta poikaa kyselemään, olisiko hänellä kiinnostusta ostaa heidän kauttaan pajaria, tai piriä. Ei, ei missään New Yorkin Lower East Sidessa, vaan Suomen Jyväskylässä.
Niinpä.
Eikä tuo meininki todellakaan rajoitu pelkkiin kaupunkeihin. Kotikylässäni Joutsassa lapset/nuoret ovat aivan yhtä sekaisin. Noin kuukausi sitten pari hädintuskin teini-ikäistä poikaa oli jäänyt kiinni paikallisen kotieläinpihan kanojen tappamisesta. Aikaisemmin joutsalaisen nuorison vapaa-ajan toimintaan on kuulunut muun muassa paikalliseen grillikioskiin murtautumista ja sen ryöstämistä, sekä muita pienempiä tihutöitä. Muutama vuosi sitten yksi tyyppi oli murtautunut kaverinsa vanhempien autotalliin, varastanut sieltä mopon ja ajanut sillä Mikkeliin bailaamaan. True story.
En tiedä, on tässä varmasti jonkun verran mukana myös sitä, että itse kasvaa koko ajan vanhemmaksi ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän rupeaa suhtautumaan tuollaisiin keskenkasvuisten aivoituksiin ja niistä syntyviin asioihin nihkeämmin, mutta silti.. Kun itse olin 10-vuotias, leikin vielä Legoilla. En todellakaan norkoillut jossain kylillä vanhuksille rivouksia huutelemassa. Kaikki teistä on varmaan jo nähnyt sen videon, jossa pikkupoika käy huvikseen kaatamassa vanhemmanpuoleisen naisen ojaan?
Lapsista on tullut helvetin hävyttömiä. Mistä se oikein johtuu? Kenen/minkä syyksi se pitäisi pistää? Internetin? Julma-Henrin? Väkivaltapelejen? Vai voisiko olla, että vanhemmat eivät vain kiinnitä enää riittävästi huomiota lapsiinsa ja heidän tekemisiinsä?
Mistä näitä tietää. Keskenkasvuinen nuori sällihän minäkin vasta olen. Niin kuin mulle joskus just 18-vuotta täyttäneenä baarissa sanottiin: "kasva nyt ees kolmekymppiseks, ennen kuin alat puhumaan elämästä yhtään mitään."
tiistai 17. heinäkuuta 2012
Tarinankerrontaviikko, osa 2
En ole vihainen. Olen raivoissani. Kunpa voisit ymmärtää minua. Viha, jota tunnen, ei kohdistu sinuun - ei minuun. Se on universaalia. Maailmanvihaa. Minä vihaan tätä maailmaa. Kerta toisensa jälkeen se antaa minun pettyä itseensä. Tunnen oloni niin voimattomaksi sen edessä. Se saa minut voimaan pahoin.
Katson huoneeni ovelle ja toivon, että hän kävelisi siitä sisään. Välillä olen näkevinäni hänet siinä. Näen vilahduksen hänen kasvoistaan vilkkailla kaupungin kaduilla. Kuulen hänen äänensä muiden ihmisten seasta.
Mutta näkemäni ja kuulemani ovat jotain aivan muuta. Jotain aivan muita. Ei hän. Hän ei tule ovelleni enää koskaan. Minä tiedän sen ja se tuntuu musertavan minut kasaan.
Hän oli niin nuori.
Katson huoneeni ovelle ja toivon, että hän kävelisi siitä sisään. Välillä olen näkevinäni hänet siinä. Näen vilahduksen hänen kasvoistaan vilkkailla kaupungin kaduilla. Kuulen hänen äänensä muiden ihmisten seasta.
Mutta näkemäni ja kuulemani ovat jotain aivan muuta. Jotain aivan muita. Ei hän. Hän ei tule ovelleni enää koskaan. Minä tiedän sen ja se tuntuu musertavan minut kasaan.
Hän oli niin nuori.
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Tarinankerrontaviikko, osa 1
Olen koittanut saada itseäni kirjoittamaan taas enemmän. Teen itselleni - ja teille muutamille, ketkä näitä jaksatte lukea - nyt semmoisen lupauksen, että julkaisen tässä blogissa yhden lyhyen tarinan tämän viikon jokaisena päivänä. Katsotaan, pystynkö pitämään lupaukseni.
Tässä ensimmäinen:
Törmäsin vanhaan
rakastettuuni viime viikonloppuna. Emme olleet nähneet
vuosikausiin. Hän tervehti minua lämpimällä
halauksella ja leveällä hymyllä. Hänen
katseestaan näki, että hän on ajatellut minua. Niin
minäkin ajattelin - ennen. Rehellisesti sanottuna olin jo
kerennyt unohtaa hänet melkein kokonaan. Tein niin, koska minun
oli pakko. Hän repi minut aikoinaan aivan palasiksi. Hän
oli minun ensimmäinen rakkauteni. En tiedä, olinko minä
hänen. Minulta meni monta vuotta, ennen kuin pääsin
hänestä yli.
Siinä hän nyt sitten oli,
kyselemässä, mitä minulle kuuluu. Hän kertoi
elävänsä yhä saman miehen kanssa, kenen syliin
hän aikanaan vaihtoi omani. Kertoi olevansa onnellinen. En
tiedä, oliko hän minulle – tai itselleen – rehellinen.
Toivon kuitenkin niin.
Ilta eteni, aloimme molemmat humaltua.
Viihdyimme toistemme seurassa todella hyvin. Huomasin, että
minulla oli todellakin ollut ikävä häntä.
Huomasin, että hänelläkin oli ollut minua. Kun
juttelimme, hän katsoi minua syvälle silmiin. Aivan kuten
silloin ennen. Hetken ajan maailmassani ei ollut ketään
muuta, kuin hän ja hänen silmänsä. Hän ja
hänen katseensa. Hetken ajan minusta tuntui siltä, kuin
olisin rakastumassa häneen uudelleen. Tanssimme ja hän
rutisti minua. Minä rutistin takaisin. Olin taas hetken ajan
hänen. Mutta vain hetken. Pian hän päästi minusta
irti ja meni miehensä luo. Jäin yksin, mutta se ei
haitannut minua. Sillä yhtä nopeasti kuin hänkin, nuo
takaisin tulleet kiintymyksen tunteet katosivat mielestäni.
Ihmismieltä on välillä mahdoton ymmärtää.
tiistai 3. tammikuuta 2012
Tarina yksinäisestä naisesta
Kuten olen varmaan monille sanonut, tykkään kirjoittamisesta. Tällä hetkellä se saattaa olla minulle yksi mieluisimmista itsensäilmaisun keinoista.
Joulun alla ajauduin pitkästä aikaa kirjoittamaan fiktiivistä tarinaa. Lukiovuosina kirjoitin tarinoita jonkun verran, mutta harvoja olen missään julkaissut.
Tämä tarina minun piti kirjoittaa yhtä koulun kurssia varten. Aihe oli muuten vapaa, mutta tarinasta piti löytyä muutamakymmentä ennaltamäärättyä sanaa. Sen takia teksti saattaa olla paikoitellen vähän oudon tuntuista. Muuten olen lopputulokseen kuitenkin melko tyytyväinen. Alkuperäinen teksti oli yhtä kappaletta pidempi (koska ennaltamäärätyt sanat, plaah), mutta mielestäni tässä versiossa oleva lopetus on paljon ytimekkäämpi ja muutenkin toimivampi.
Pidemmittä puheitta, olkaa hyvät:
Karvainen, voimakas käsi hyväilee poskeani. Sen omistaja kuiskaa korvaani: "Minä rakastan sinua." Juuri, kun olen vastaamassa tuohon suloiseen lauseeseen, todellisuus paiskautuu päin näköäni, kuin kivi vasten auton tuulilasia - se olikin vain unta.
Herään omasta, yksinäisestä sängystäni omaan, yksinäiseen elämääni. Kello on kuusi aamulla. Vaikka sainkin unen päästä kiinni vasta muutama tunti sitten, minua ei jostain syystä väsytä laisinkaan.
Koira ulvoo eteisessä pissatettavaksi. "Tullaan, tullaan", huudan sille vastaukseksi. Vedän jalkaani nuhjuiset kollarit, jotka minulla oli jalassani eilenkin ja löntystän kohti eteistä. Nostan aamun postin lattialta ja vien sen keittiön pöydälle odottamaan. Laahustan takaisin eteiseen, otan naulakosta pitkän toppatakkini ja puen sen yöpaitani päälle. Jalkoihin kiskaisen äidiltä viime viikolla syntymäpäivälahjaksi saamani Ainot - ihan niin kuin oloni ei olisi ollut muutenkin jo riittävän mummomainen ne saadessani. Polvistun koiran eteen ja laitan sen hihnaan. Rapsutan sen päälakea, ennen kuin nousen avaamaan ovea. "Onneksi minulla on sentään sinut seuranani."
Pihalle päästyämme huomaan ensimmäisenä alkamaisillaan olevan sateen. Koko tämä viikko on ollut sateinen. Minä vihaan sadetta. Se vain korostaa sitä, kuinka masentavia syksyt ovat. Koiraa sade ei kuitenkaan tunnu haittaavan. Se juoksee innoissaan ristiin rastiin ja heiluttaa häntäänsä hirmuisella tahdilla. Mietin, miksi tuota karvakasaa kutsuisin. Se tuli eilen minua vastaan, kun olin matkalla kaupasta kotiin. Talutushihna roikkui sen kaulapannassa, mutta ketään ei ollut toisessa päässä sitä taluttamassa. Ajattelin, että se on päässyt omistajaltaan karkuun, joten otin sen kiinni. Odotinkin hetken, jos joku olisi vaikka juossut sen perässä. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, joten toin sen luokseni. Siinä se nyt pissaa naapurin herran Volvon renkaille. Hymähdän.
Kun pääsemme takaisin sisälle, mietin mitä koiran suhteen pitäisi tehdä. Se hyppää sohvalle makoilemaan ja näyttää niin suloiselta siinä. Olisiko se kovin väärin, jos pitäisin sen itselläni? Sen omistajalla on kuitenkin puolisonsa, mahdolliset lapsensa ja ystävänsä, kun minulla taas ei ole mitään. Ei ketään.
Olen ollut yksin niin pitkään, kuin muistan. Ainoa kouluaikojen ystäväni muutti toiseen kaupunkiin, kun lukio loppui. Minulla ei ole ollut koskaan poikaystävää. Ehkä en ollut poikien mielestä riittävän kaunis tyttöystäväksi. Kun lähdin kotoa, äitini meni uusiin naimisiin ja muutti miehensä kanssa ruotsiin. Isääni en ole koskaan tavannutkaan. Täytin viime viikolla 30 vuotta ja vasta nyt tajuan sen, kuinka yksinäinen olenkaan. Olen ollut koko aikuisikäni yksin. Olen niin tottunut yksinäisyyteeni, etten osaa edes haaveilla, millaista toisen ihmisen kanssa oleminen olisi. Olen unohtanut, miltä se tuntuu.
Laitan aamukahvin keittymään ja katson ulos keittiön ikkunastani. Kuinka olenkaan voinut antaa elämäni valua tällä lailla hukkaan? Mitä kaikkea minulta onkaan jäänyt kokematta sen takia, etten ole tutustunut ihmisiin, joiden kanssa olen opiskellut ja työskennellyt? Katson ikkunalautaani, eikä siinä ole kuvaa yhdestäkään ihmisestä. Olen pettänyt itseäni uskottelemalla, että yksin on parempi olla. Ei tarvitse pettyä keneenkään, kun ei ole ketään, kuka voisi pettää. Yksinäisyydestä on muodostunut eräänlainen pumpulimainen suojus ympärilleni varmistamaan, ettei maailman pahuudet, joita ihmisiksi kutsutaan, pääsisi satuttamaan minua.
Kuinka typerä olenkaan ollut.
Kahvi on valmista. Kaadan mukini sitä puolilleen ja maustan sen kahdella palalla sokeria, sekä maidolla. Niin olen aina kahvini maustanut. Otan pienen hörpyn ja alan laittaa voileipää. Koiran pää nousee pystyyn, kun otan kinkkupaketin jääkaapista. Se hyppää pois sohvalta ja jolkottaa luokseni kieli pitkällään. Heitän sille siivun ja nauran. En muista, milloin olisin viimeksi nauranut. Kumarrun rapsuttamaan koiraa ja se nuolaisee poskeani, kai kiitokseksi kinkusta. Nauran uudestaan. Tuntuupa tämä hyvältä. En ole ollut näin iloinen vuosiin.
Rapsutellessani koiraa, huomaan sen pannassa olevan metallisen laatan. Katson sitä tarkemmin ja huomaan siihen kaiverretun tekstin: Repe. "Sekös sinun nimesi onkin!", hihkaisen sille ja se haukahtaa vastaukseksi. Repe, pelastajani.
Nousen ylös ja otan leipäni, sekä kahvini pöytään. Katson postit lävitse. Laskuja ja päivän lehti. Selaan lehteä kahvia juodessani. Korkeasaaren leijona sai pentuja. BB-talossa mentiin kihloihin. Vihityt -palstalla on viiden vastanaineen parin kuvat. Taas yksi todiste siitä, kuinka kaikkien muiden elämä tuntuu olevan niin täynnä romantiikkaa ja iloa minun ankean elämäni rinnalla. Katson Repeä ja mietin kuinka onnekas olinkaan siihen törmätessäni. "Kuulehan", sanon sille, "me voitaisiin pitää tänään oikea kunnon herkutteluilta! Mitäs siihen sanot?"
Repe heiluttaa häntäänsä ja haukkuu vastaukseksi. Juon kahvini loppuun ja nousen pöydästä. Käyn vaihtamassa ylleni kunnon vaatteet ja kutsun Repen luokseni eteiseen: "Käydään hakemassa kaupasta jotain hyvää meille molemmille ja vuokrataan vaikka joku elokuva. Sehän olisi kivaa, eikö?"
Saan vastaukseksi taas muutaman haukahduksen. Repe tulee luokseni häntäänsä heiluttaen. Laitan sen hihnaan ja lähdemme ulos. Ulkona on vielä hämärää, mutta selkeästi valoisempaa kuin tunti sitten. Ilmassa on kevyttä sadetta, mutta tällä hetkellä se ei haittaa minua laisinkaan. Lähdemme kävelemään kauppaa kohti. Seuraan Repeä, kun se pyrähtelee tien puolelta toiselle ja haistelee maata. Aina välillä se nostaa jalkaansa jonkun puun, tai roskakorin juurella ja jättää niihin merkin itsestään.
Kävellessäni Repen kanssa kauppaa kohti huomaan, kuinka kivan näköisellä seudulla asunkaan. Onhan täällä muutakin, kuin betonia. Aivan parin korttelin päässä asunnostani on pieni perhepuisto leikkikenttineen ja jalkapallomaaleineen. Käyn juoksemassa Repen kanssa puiston nurmikentällä. Liukastun märällä nurmikolla ja nauran katketakseni. Repe tulee luokseni ja nuolee naamaani. Olen aivan märkä. Se ei haittaa minua. Nousen ylös ja vedän Repeä kohti kävelytietä.
Jatkamme matkaa ja minusta tuntuu siltä, kuin kävelisin tietä ensimmäistä kertaa. Olen kävellyt näiden alikulkutunneleiden ja sillanalusten läpi jo kolmen vuoden ajan, kuutena päivänä viikossa, kaksi kertaa päivässä ja vasta nyt huomaan niissä olevat värikylläiset graffitit ja niiden kauneuden. Saavumme kaupan pihaan. Laitan Repen kiinni yhteen katoksen pylväistä ja rapsutan sen märkää poskentaustaa vielä ennen sisälle menoani. Lupaan, ettei minulla kestä kauaa. Sitten astun ovesta sisään.
Kaupan koristeista ja tuotepaketeista huomaan joulusesongin lähestyvän. Mihin tahansa katson, törmään Joulupukkiin. Matkalla kohti eläintenruoka ja -tarvikehyllyä kuulen ohimennen, kun poika koittaa tivata isältään uutta polkupyörää. Isä ei noteeraa poikaansa mitenkään. Minun käy poikaa sääliksi. Otan Repelle suurimman luun, mitä hyllystä löytyy. Kun olen hakemassa itselleni jotain hyvää, minun perääni huudetaan: "Hei, te siellä!"
Käännyn ympäri katsomaan, kuka minulle oikein huutelee. Se on joku tuote-esittelijä tiskinsä takaa. "Näytätte siltä, että olisitte vitamiinin tarpeessa. Minulla olisi tässä täl..", esittelijä jatkaa, kunnes keskeytän: "Ei kiitos." ja jatkan matkaani. En minä mitään taikapillereitä tarvitse. Minä tarvitsen ystävän. Repe on minun ystäväni.
Maksan Repen luun ja käyn ostamassa vastapäätä olevasta Alkosta itselleni pullollisen punaviiniä.
Kun astun kaupan ovista ulos, huomaan pienen pojan, joka tutkiskelee Repeä perusteellisesti. Poika osoittaa Repen kaulapannassa olevaa laattaa etusormellaan ja huutaa: "Isä! Isä! Se on meidän Repe! Täällä näin!"
En tiedä, mitä tehdä. Hetken aikaa mietin, kerkeäisinkö ottaa Repen tolpasta irti ja juosta sen kanssa karkuun, ennen kuin pojan isä kerkeäisi paikalle. Mutta en minä voi sitä tehdä. En pojan nähden. En tuolle pojalle. Niin tekevät ihmiset ovat roistoja ja varkaita. En minä ole sellainen. Ajatukseni ovat sotaisat. Minun tekisi mieli mennä anomaan pojalta lupaa pitää Repe itselläni - selittää hänelle, kuinka tarvitsen sitä - mutta tiedän, kuinka typerää se olisi. Koira on selkeästi pojalle rakas: vaikka Repe onkin lenkkimme jäljiltä aivan märkä, poika on kietonut kätensä sen ympärille ja pitää poskeaan sen poskea vasten. Repe on aivan yhtä innoissaan. Se nuolee poikaa, haukkuu ja heiluttaa häntäänsä. "Minä pelkäsin, etten näkisi sinua enää koskaan!", poika hihkaisee.
Havahdun, kun joku laittaa kätensä olalleni. Edessäni seisoo pitkä, hyvinpukeutunut mies. Hän katsoo minua silmiin ja kysyy: "Sinäkö meidän Repen löysit?"
Takeltelen sanoissani. Mahanpohjaa kourii. Saan lopulta kuitenkin vastattua: "J-juu. Se juoksi minua vastaan eilen ja otin sen luokseni yöksi. Toivottavasti ette pahastuneet.."
"Emme todellakaan!", mies vastaa, "Tehän olette meidän sankarimme! Etsin Repeä koko eilisen illan. Olimme juuri tulossa laittamaan tätä katoamisilmoitusta kaupan ilmoitustaululle poikani kanssa. Hän on ollut huolesta aivan sekaisin." Sitten hän näyttää minulle tulostamaansa lappua, jossa ilmoitettiin Repen katoamisesta ja viidenkymmenen euron löytöpalkkiosta. Mies alkaa kaivaa lompakkoaan esiin ja hymyilee minulle: "Ah, niin, minähän taidan olla sinulle velkaa. Odotas.."
"En minä tarvitse..", vastaan ennen kuin mies kerkeää vetämään rahojaan esiin ja jatkan, "Minulle riittää se, että poikanne saa kaverinsa takaisin ja koiran on hyvä olla. Silläkin on ollut selvästi teitä ikävä." Katson innosta pinkeänä pyörivää Repeä haikein silmin.
Mies katsoo minuun hämmästyneenä: "Kyllä minä mielelläni jotain..." Heilautan kättäni ja pudistan päätäni. "Kohta on jo joulu ja kaikkea. Käytä rahat ennemmin vaikka poikaasi.", vastaan ja annan miehelle ostamani luun. "Ostin tämän juuri Repelle."
Mies ottaa luun kädestäni ja kiittää. Juuri kun hän on kääntymässä pois, alan itkeä. Koitan kävellä tilanteesta pois ja toivoa, ettei hän huomannut kyyneliin purskahtamistani, mutta hän kerkeää pysäyttämään minut. Hän kysyy, mikä minulla on. Kerron hänelle yksinäisyydestäni. Kerron Repen olevan ensimmäinen ystäväni pitkään aikaan. Kerron hänelle kuinka pahalta sen menettäminen näin nopeasti tuntuu.
Mies katsoo minua lempeästi ja vastaa: "Kuule. Tule käymään meillä kahvilla joku päivä. Se on vähintä, mitä voin tehdä. Tässä on käyntikorttini. Soita minulle, milloin sinulle sopii." Otan kortin käteeni ja kiitän.
Kiitän sydämeni pohjasta.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
