sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Kylmä

Moi vaan.

Aivan alkuun pieni mainoskatko.

Te, jotka luette tätä blogia tarinoiden toivossa - laittakaa tämä sivu kirjanmerkkeihinne: Misantroopin aamukahvit - epäuskoa, inhoa ja vihaa. Tekstejen takana on mies, jonka bändi on yksi harvoista suomalaisista crustibändeistä, joista oikeasti tykkään.

Jyväskyläläiset ja sen lähistöllä asuvat ihmiset - olitte minkä ikäisiä, tai kokoisia tahansa: ensi perjantaina Jyväskylän veturitalleilla on tällainen keikka. Suosittelen tulemaan. 18 vuotta täyttäneet voi jatkaa tästä hyvin Mustaan Kynnykseen, jossa esiintymässä mm. SUR-RUR! Odotan molempia tapahtumia aika innolla. Vielä kun saisin jostain rahaa perjantaihin mennessä..




Niin..

..en ole tosiaan kirjoittanut pitkään aikaan yhtään mitään. En tänne, enkä paperille.
Vituttaa. Tällaiset solmut ajatuksenkulussa pistävät oikeasti vihaksi.
Ahdistaa. Jatkuvasti.
Tämän vuoden puolella oloni on ollut koko ajan enemmän, tai vähemmän harmaasävytteinen.
Niin välinpitämätön, että ajatus kynään tarttumisesta tuntuu hirveän houkuttelevalta
 - mutta kun ei vaan viitsi.
Kun ei siitä kuitenkaan tule mitään.
Kun ei mistään tule.

Ehkä nyt olisi viimein aika ottaa se kynä käteen.

ulkona on pakkasta
ja kylmä
mutta sisältä
oloni on kylmempi.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Call me maybe

Nyt on kyllä maailmankirjat sekasin.
Tapasin pari päivää sitten yhden tyypin.
Nyt en oo saanu pariin päivään unta.
Luulen, että näillä kahdella asialla on jotain tekemistä toistensa kanssa.

Se tyyppi, eli Sinä, tiedät kyllä..
Musta vaikutit todella mielenkiintoselta tyypiltä.
Usko pois, kyllä mäkin oon ihan hyvä jätkä.
En oo aina kännissä.
Olis kiva tutustua.
Oikeesti!
Sitä viime kesän ärsyttävimmin päähän jäävää poppibiisiä mukaillen:

"Hey, I just met you
and this is crazy
but you got my number
so call me maybe?"

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Hyvästi jää, 2012


Nyt se on sitten viimein ohi. Viime vuosi, nimittäin. 2012 tulee varmasti jäämään mieleeni sydänsurujen ja -särkymisten vuotena. Niin kuvainnollisessa, kuin konkreettisessa mielessä. Viimeiseen 12 kuukauteen mahtuu niin paljon surua ja vastoinkäymisiä, pettymisiä ja järkytyksiä, että ihmettelen, kuinka me kaikki olemme selvinneet niistä näinkin hyvin. "Meillä kaikilla" tarkoitan itseni lisäksi perhettäni, sekä ystäväpiiriäni. Ehkä teidän vuotenne on ollut myös raskas - jos näin on, voitte lukea myös itsenne mukaan.

Kuuntelin tänään Fucked Upin "David Comes to Lifen" läpi ensimmäistä kertaa kunnolla lyriikoiden kera. Kyseinen levyhän on siis tarina tehdastyöläisestä Davidista, joka rakastuu, menettää rakkautensa - ja sen myötä uskonsa rakkauteen yleensä - , mutta pääsee kuitenkin lopulta sydänsuruistaan yli ja aloittaa elämässään uuden, valoisamman luvun. Musta tuntuu vähän siltä, että samalla matkalla tässä itsekin on tullut suurinpiirtein koko vuosi oltua. Särkyneen sydämen kuntoonsaaminen vie kyllä yllättävän paljon aikaa, mutta ehkä mä alan kuitenkin olla jo voiton puolella.. Päätin, että tänä vuonna aloitan elämässäni kokonaan uuden luvun. Tavalla, tai toisella. Pakotan itseni kuntoon.

Samaa toivoisin kaikille teille, ketkä painitte näiden samojen asioiden kanssa. Siihen pahaan oloon ja välinpitämättömyyden/tyhjyyden/merkityksettömyyden tunteeseen on niin helppo jäädä jumiin, tiedän, mutta mitä nopeammin tajuaa vetää itsensä sieltä ulos, sen parempi. Paraneminen lähtee kuitenkin pohjimmiltaan itsestä, ei muista.

Tämän tekstin myötä suljen viime vuoden sinne, minne se kuuluukin: pois päästäni, paperille ja musiikkiini. Viimeinkin olen valmis muotoilemaan kaiken painolastin päästäni sanoiksi. Se tuntuu hyvältä.

2013 alkaa yksinäisissä, mutta ei kuitenkaan yksinäisissä merkeissä. Jos tiedätte, mitä tarkoitan. 

Tahdon kiittää seuraavia tahoja siitä, että selvisin edellisistä 12 kuukaudesta järjissäni:
- Perheeni ja sukulaiseni
- Kaverini ja ystäväni
- Kämppikseni
- Työpaikkani ja työkaverini
- Total Recall ja siihen liitännäiset asiat
- Eight: Näyt kauas
- American Nightmare
- Tegan & Sara
- Damien Rice
- Black Flag
- Black Sabbath
- Hardcore
- Skeittaus

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä: tämä blogi. Ensimmäisestä tänne kirjoittamastani tekstistä on jo vähän yli vuosi aikaa, hullua.. Olen todella otettu kaikesta palautteesta, jota olen näistä höpötyksistäni ihmisiltä saanut. Vaikka olenkin käyttänyt tätä blogia pääasiassa vain kanavana johon purkaa omia fiiliksiäni jotenkin järkevään muotoon, on ollut hienoa huomata, että jotain sattuu jopa kiinnostamaan. Aikaisemmin kirjoitin näitä juttuja ylös vain itselleni, mutta itselleen kirjoittamisella on tapana muuttua todella epäaktiiviseksi, kun kukaan ei ole kyselemässä, että "hei, millon pääsen lukemaan lisää?". Onhan tämä tietty jonkintasoista sosiaalipornoa joo, mutta olen ainakin yrittänyt kirjoittaa asioistani niin, ettei kukaan tuntisi oloaan julkisesti osoitelluksi. Tarinoita ja runoja tahtoisin kirjoittaa tänne enemmän, mutta niiden syntyminen vaatii tietynlaisen tunnetilan ja vireystason - tarinat varsinkin - , jotta niistä saisi millään tapaa mielekästä luettavaa aikaiseksi, joten sen takia niitä on ollut niin vähän. Plus, en tiedä runoudesta oikeastaan mitään ja tarinoiden puolella olen kokeillut tarkoituksella erilaisia tyylejä ihan vaan nähdäkseni, millaista minkäkin tyylisen tekstin tekeminen on. Mutta niinhän sitä sanotaan, että tekemällä oppii, eikö?

Jos musta ei meinaa kuulua mitään, muistutelkaa mua kirjoittamaan. Kiitos kiinnostuksesta ja kaikkea hyvää tähän alkavaan vuoteen. Elämä voi olla välillä aika kovaa, mutta sillon pitää vaan olla itse kovempi.

torstai 6. joulukuuta 2012

Tarina huuliharppua soittavasta miehestä

  Seuraavasta tarinasta tahdon kiittää viime viikolla Nurmeksessa ollutta suomalaisista ja venäläisistä nuorista koostuvaa porukkaa, joiden kanssa olin tekemässä yhtä lyhytelokuvaprojektia. Meidän oli tarkoituksena tehdä lyhytelokuvamme tästä tarinasta, mutta käsikirjoitusvaiheen loppuvaiheissa päädyimmekin aivan toiseen - joskin vähän samantyyppiseen, mutta elokuvallisesti ehkä vähän toimivampaan - tarinaan.
  Joka tapauksessa, mielestäni tämä raakile oli idealtaan vain yksinkertaisesti liian kaunis unohdettavaksi, joten päätin kirjoittaa sen puhtaaksi. Toivon, että versioni tekee sille riittävästi oikeutta. Tässä se nyt kuitenkin olisi:


  En muista tarkalleen, kuinka kauan tästä nyt on. Joitakin vuosia, ehkä jopa kymmeniä - muttei kuitenkaan sen kauempaa.
  Kylmä, syksyinen ilta on maalannut erään karjalaisen järven ja koko sen lähiympäristön tummansiniseensä. Vain taivaalla mollottava täysikuu rikkoo sinisyyden valkoisella valollaan. Se on piirtänyt komean sillan keskelle tuota niin sinistä järveä, jonka vesi lainehtii vienosti sitä ympäröivien puiden välissä suhisevan tuulen voimasta.
  Järven toisella puolen astelee nuori mies, joka pyörittelee huuliharppua kädessään. Vastarannalta hehkuvat ainoan sinne rakennetun asuinrakennuksen valot. Mies pysähtyy hetkeksi. Pienen mietinnän jälkeen hän nostaa huuliharpun huulilleen ja soittaa sillä pätkän erästä vanhaa kappaletta, jonka hän oli opetellut joitakin vuosia sitten.
  Järven rannalla makaa valkoinen soutuvene. Mies kävelee sen luo, irrottaa sen puusta, johon se on aikaisemmin sidottu ja työntää itsensä sen kyydissä veteen.

  Aikaisemmin mainitsemani talo.. Oikeastaan se on enemmänkin mökki, kuin talo - no kuitenkin: mökki, jota mies oli vastarannalta katsellut, on totisesti ainoa asuinrakennus, jota kyseisen järven rantaan oli siihen mennessä rakennettu.
  Mökissä asuu nuori, noin kaksissakymmenissään oleva nainen. Hän on sytyttelemässä asuntoonsa lisää kynttilöitä valaisemaan sitä yön pimeydeltä. Sytyttäessään yhtä ikkunalaudalla olevaa kynttilää hän jää katsomaan hetkeksi ikkunasta ulos järvelle päin. Hänen päässään alkaa soida eräs vanha laulu, jota hänellä oli tapana laulaa ollessaan vielä teini-ikäinen.

  Mies on päässyt veneellään jo puoleen väliin matkaansa järven rannalta toiselle. Kun hän viimein rantautuu, kuu on kerennyt nousta taivaalla korkeimmilleen. Mies nousee veneestä ja lähtee kävelemään rannan jälkeistä mäkeä ylös, kohti sen päällä olevaa mökkiä. Ovelle päästyään hän koputtaa siihen muutaman kerran ja jää odottamaan, josko hänet päästettäisiin sisään.

  Kuullessaan tämän nainen suorastaan säikähtää. Kuka siellä voisi olla? Tähän aikaan? Hetken emmittyään hän päättää kuitenkin avata oven - varovasti.

  Nähdessään naisen kasvot mies meinaa pakahtua onnesta. Hän avasi oven! Mutta juuri, kun hän on levittämässä käsiään halaukseen, nainen vetääkin oven kiinni, eikä vastaa miehen yrityksiin saada häntä avaamaan ovea uudelleen.
  Hetken aikaa kuistilla odoteltuaan mies päättää mennä rantaan. Hän istuu laiturin päähän ja kaivaa taskusta huuliharppunsa.

  Seuraavana yönä nainen ei meinaa saada millään unta. Tuo kappale, joka alkoi soida hänen päässään aikaisemmin illalla, ei suostu lähtemään hänen mielestään. Sen sanat pyörivät alituiseen hänen ajatuksissaan. Tuntikausien sängyssä pyörimisen jälkeen hän saa kuitenkin aikaiseksi nukahtaa muutamaksi tunniksi. Kun hän herää, tuo sama kappale soi yhä hänen päässään. Aivan kuin se soisi rannasta käsin. Uteliaisuus vie voiton ja nainen nousee sängystä, pukee yömekkonsa päälle lämpimän syystakkinsa ja saappaat jalkoihinsa. Aurinko on juuri nousemassa vastarannan puiden takaa, kun hän astuu mökkinsä ovesta ulos syksyiseen ilmaan. Hän seuraa rannalta kuuluvaa huuliharpun ääntä laiturilleen.

  Huomatessaan naisen saapuvan rantaan, mies laskee harpun huuliltaan ja jää odottamaan häntä laiturin päähän. Nainen istuu hänen viereensä. Hetken aikaa he ovat molemmat aivan hiljaa. Mies katsoo naista, mutta nainen ei katso häntä - hän katsoo järvelle päin. Hän huokaisee ja kaivaa takkinsa taskusta samanlaisen huuliharpun, jota mies on hänelle koko edellisen yön ajan soittanut. Katsottuaan sitä hetken aikaa hän hymähtää. Huuliharpun päälle tipahtaa kyynel.

  Lopulta nainen nostaa katseensa kädessään olevasta huuliharpusta kohti järveä, jonka toisella puolen ei näy metsän lisäksi muuta, kuin eräs ikivanha valkoinen soutuvene. Hän pyyhkii silmänsä kuiviksi, huokaisee uudemman kerran ja avaa suunsa. Hän kuiskaa järvelle neljä sanaa:

  "Minä annan sinulle anteeksi."

torstai 8. marraskuuta 2012

'Cause I am lately lonely

You can both keep me pinned
'cause it's easier to tease
but you can't make me happy
quite as good as me
...well you know that's a lie.

  Käykö teille usein sitä, että jonkun kappaleen sanat tuntuvat vain käyvän täysin yksiin oman elämän ja/tai senhetkisen elämäntilanteen kanssa? Mulle käy sitä todella usein. Viime viikkoina mikään biisi ei ole saavuttanut samanlaista samankaltaisuuden tunnetta, kuin tämä biisi. Oikeastaan, herra Rice on osoittanut viime kuukausina osuvansa useammassakin biisissään täysin samoihin fiiliksiin, joissa itse painiskelen.

  Mutta tämä kappale. Tämä nimenomainen kappale. Vittu, että tämä tiivistää hyvin muutamaan minuuttiin sen hämmennyksen, jossa elän oman tunne-elämäni kanssa. En oikein tiedä, mitä sanoisin. Muuta, kuin sen, että viimeiset kolme kuukautta ovat olleet melkoista vuoristorataa. 

  Kunpa tiettyjä tunteita voisi tappaa tietoisesti. Tai edes nopeammin. 

Ja te kaksi: tämä kappale on omistettu teille kummallekin. Mun on jätettävä teidät molemmat mielestäni. Mun on jätettävä kaikki naiset mielestäni joksikin aikaa. Mun on vaan pakko.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Hengitä, poika, hengitä

Tiedätkö sen tunteen, 
kun hengittäminen muuttuu automaattisen refleksin sijaan tietoiseksi toiminnoksi?
Kuinka raskasta se onkaan.
Koko tämän kesän olen hengittänyt yksinäisyyttä sisään
ja Sinua ulos.

Sänkyyni ilmestyi muutama viikko sitten uusi tuoksu
muistuttamaan minua siitä,
ettei maailma lopukaan Sinuun.
Kuvasi lompakossani on asiasta eri mieltä.

Enkä minä enää edes muista
miltä Sinä tuoksuit.