olen kyllästynyt
pettymään jokaiseen naiseen
olen kyllästynyt
olemaan kyllästynyt
olen kyllästynyt sinun vaikeuteesi
mutten vieläkään
kyllästynyt sinuun
olen kyllästynyt siihen
kun sanot
ettet rakasta enää
mutta katsot minua noin
ja siihen
etten voi olla miettimättä
kuinka voit
rakkaani,
revi jo se laastari iholtasi
se on ollut siinä aivan liian kauan
päästä irti peloistasi
sinun haavasi eivät parane noin
lunasta itsellesi tekemät lupauksesi
vielä kun voit.
maanantai 24. marraskuuta 2014
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
Neiti kesä
tähän päivään saakka
en ole osannut kirjoittaa
mistään iloisesta
mutta aiemmin
en tiennyt vielä sinusta
näinä hiljaisina iltoina
huomaan miettiväni usein sinua
ja sitä, kuinka hymyilytät minua
haluaisin maata nyt vierelläsi
ja kuunnella koko yön
pelkkää j. karjalaista
kertoa hulluudesta
jota elän
ja oppia maailmasta
jossa sinä elät
haluaisin oppia kirjoittamaan
elämän ilosta
ehkä ratkaisu ongelmaani
voisi löytyä sinusta?
en ole osannut kirjoittaa
mistään iloisesta
mutta aiemmin
en tiennyt vielä sinusta
näinä hiljaisina iltoina
huomaan miettiväni usein sinua
ja sitä, kuinka hymyilytät minua
haluaisin maata nyt vierelläsi
ja kuunnella koko yön
pelkkää j. karjalaista
kertoa hulluudesta
jota elän
ja oppia maailmasta
jossa sinä elät
haluaisin oppia kirjoittamaan
elämän ilosta
ehkä ratkaisu ongelmaani
voisi löytyä sinusta?
Kuka minä olen
olen kirjoittaja
joka ei kirjoita
laulaja
joka ei laula
opiskelija
joka ei jaksa opiskella
olen punkkari
joka ei jaksa punkkareita
lumilautailija
joka vihaa lumilautailijoita
poika tyttöporukan keskellä
laumaeläin
mutta silti yksin
kuka minä olen?
olen maalaispoika
kaupungissa
kasvissyöjä
burger kingissa
kesäteatterin näyttelijä
salkkareissa
olen vihainen mies
iloisen pojan vaatteissa.
joka ei kirjoita
laulaja
joka ei laula
opiskelija
joka ei jaksa opiskella
olen punkkari
joka ei jaksa punkkareita
lumilautailija
joka vihaa lumilautailijoita
poika tyttöporukan keskellä
laumaeläin
mutta silti yksin
kuka minä olen?
olen maalaispoika
kaupungissa
kasvissyöjä
burger kingissa
kesäteatterin näyttelijä
salkkareissa
olen vihainen mies
iloisen pojan vaatteissa.
maanantai 24. maaliskuuta 2014
Numb, but I still feel it
Onpas tämän sivun päivittäminen jäänyt taas ansiokkaasti paitsioon. Kummasti verottaa tuo koulunkäynti kirjoitusintoa. Ei meinaa syntyä sitten mitään - ei tänne, eikä paperille.
Olen koittanut tehdä tässä aamukymmenestä asti parhaani mukaan näitä rästissä olevia koulutehtäviä, mutta ajatukset harhailevat jatkuvasti ulos, ikkunasta avautuvaan kevätmaisemaan. Aurinko paistaa suoraan silmiin.
Tämä on taas se aika vuodesta, kun aurinko nostaa päätään paitsi ulkona, myös sisällä. Paljas asfaltti, ensimmäiset skeittisessiot ulkona, talvitakin vaihto kevättakkiin, hymyilevät tytöt keväisissä vaatteissaan.. Oon ollut selkeästi iloisempi viime aikoina ja mm. noilla asioilla on varmasti jotain tekemistä sen asian kanssa. Ja hyvä niin, aloinkin olla jo aika kyllästynyt tohon jatkuvaan pimeyteen ja harmauteen.
Nyt pitäis olla ajattelematta sitä, mitä mulla ei ole ja keskittyä niihin asioihin, mitä mulla on.
Niin. Niin pitäis.
sunnuntai 1. joulukuuta 2013
Punkista ja hardcoresta, osa 3: "Rullalauta Teki Musta Rikollisen"
Riittävän monta Endstandin keikkaa ja Janne Tammisen välispiikkiä aiheesta "jos me pystytään tähän, niin pystytte tekin" teki lopulta tehtävänsä: mekin ajauduimme perustamaan ensimmäisen bändimme.
Elettiin syksyä 2006. Samaa syksyä, jonka aikana rupesin käymään keikoilla Lutakossa. Koska Joutsassa nyt ei varsinaisesti ollut mitään sen kummempaa tekemistä - varsinkaan, kun ulkonakin oli koko ajan vain märkää - , me vietimme aikaamme musiikin parissa. Kaveriporukkamme koostui minun lisäkseni melko lailla Antista, Korpilahdelta Joutsaan muuttaneista Kuitusen veljeksistä, sekä Angesselän kyläkoulusta keskustan yläasteelle tulleista Jessestä ja Henristä (jota kaikki kutsuivat Spedeksi). Tuon porukan kanssa vietin aikaani melko lailla päivittäin. Skeitattiin, pelattiin videopelejä, pidettiin leffailtoja ja niin edelleen. Hölmöiltiin.
Eräänä syksyisenä päivänä yhdellä meidän luokan tytöistä oli syntymäpäiväbileet, jonne ketään meistä ei oltu kutsuttu. Oltiin kuitenkin kovasti sitä mieltä, että meidänkin pitäisi niihin juhliin päästä, joten lopulta kutsu irtosi - mutta sillä ehdolla, että tuodaan mukanamme syntymäpäivälahja.
Mitä me tehtiin? No, syntymäpäivälaulu. Toinen Kuitusen veljeksistä (Visa-Matti) soitti rumpuja, Antti ja Jesse soittivat kitaraa (toinen sähkökitaraa, toinen akustista) ja minä lauloin. Noin minuutin mittainen taideteoksemme sai nimekseen "Onneksi olkoon Mari". Tallensimme kappaleen muistitikulle ja lähdimme juhliin kakunkiilto silmissämme. Juhlat oli ja meni, kakku oli makoisaa ja hauskaa pidettiin, mutta hauskinta tuossa illassa oli se, mitä se laittoi meidän kaveriporukassa aluilleen. Sen kappaleen tekeminen ja nauhoittaminen oli nimittäin hauskinta, mitä oltiin vähään aikaan keksitty ja kuinkas ollakaan, sinne kellariin me päädyttiin soittamaan aina milloin mitäkin kappaleita parin päivän päästä uudelleen. Ja taas uudelleen. Ja taas uudelleen. Kappaleet, joita soitettiin, olivat pääasiassa musiikinluokasta "lainaamani" kirjan sivuilta opeteltuja. Ja kuten kaikilla tuohon aikaan musiikkia koulussa opiskelleilla joutsalaisnuorilla, meilläkin bravuurina oli Bon Jovin Livin' on a Prayer, koska meidän musiikinopettaja halusi soittaa sitä joka tunnilla, haha!
Mutta tosiaan, siitä harmittomasta pelleilystä syntyi lopulta jotain ihan oikeaakin. Olin saanut vanhemmiltani joululahjaksi kitaran, jota rämpyttelin kotona aina silloin tällöin ja siitä rämpyttelystä syntyi lopulta ensimmäinen oma sävellykseni. Sanoitukset syntyivät päälle aivan kuin itsestään, siinä sävellyksen yhteydessä. Pian olinkin kirjoittanut ensimmäisen oman kappaleeni. Se kertoi siitä, kuinka näin skeittarina minua oli aina ärsyttänyt suunnattomasti se, kuinka negatiivisesti ihmiset lajiin ja sen harrastajiin suhtautuivat. Rullalauta Teki Musta Rikollisen. Olin aivan pähkinöinä - en malttanut millään odottaa, että pääsisin opettamaan sen muille ja kuulemaan, miltä se kuulostaa bändin kanssa soitettuna.
Rullalaudan jälkeen aloin purkamaan fiiliksiäni paperille ja kitaralle aikamoisella tahdilla. Kiihtyneen soittotahdin myötä myös Antti, Jesse ja V-M alkoivat kehittyä soittajina. Jesse, joka oli alkuun soittanut bassoa ja tarpeen mukaan aina vähän milloin mitäkin koskettimista triangeliin, kertoi haluavansa soittaa kitaraa, joten otimme Speden bassoon. Kun Spede tuli bändiin, hän ei ollut koskenutkaan bassoon aiemmin elämässään, mutta ei se meitä niin hirveästi haitannut. "Kyllä ne biisit rupeaa siitä ajallaan luonnistumaan", ajateltiin ja niinhän ne alkoi. Aloimme soittaa covereita mm. The Ramonesilta, Black Flagilta ja Minor Threatilta. Kun omia biisejä alkoi olla noin kourallinen, oli aika miettiä bändille nimeä. En edes muista, mitä muut nimiehdotukset olivat, mutta lopullinen oli juuri sellainen, joka sopi meille täydellisesti: Uloste. "Just hyvä, koska siltähän me kuulostetaan: paskalta!" Muistaakseni nimi oli myös jonkinlainen väännös kaikkien fruittaripoikien käyttämästä vaatemerkki Lacosteesta.
No, kun oltiin saatu bändille nimikin, oli aika ruveta säätämään sille sen ensimmäistä keikkaa. Otin yhteyttä Joutsan 4H-yhdistykseen, jotka olivat aiemmin järjestäneet nuorisotapahtumia kunnassa ja kerroin, että meillä olisi tällainen bändi ja haluttaisiin soittaa keikka. Sanoin järjestäväni kaikki käytännön asiat, kunhan vain saataisiin 4H:n, tai kunnan puolesta tilat. Sovittiin, että keikka järjestetään Joutsan nuorisokahvilassa, jossa meillä oli normaalisti tapana käydä pelaamassa biljardia, pingistä ja pleikkarin Singstaria. Eikä maksanut mitään. "Kunhan lopetatte ennen kymmentä" oli ainoa ehto, jonka sain. Niihin raameihin aloin sitten rakentamaan.
Ulosteen ensimmäinen keikka tapahtui vuoden 2007 alussa, joskus siinä helmi-maaliskuussa. PA lainattiin Antin vanhemmilta, kitaristit toivat vahvistimet omasta takaa. Tila oli niin pieni, ettei mitään tarvinnut mikittää. Treenissoundit. Muita bändejä olivat myöskin ensimmäiselle keikalleen tullut korpilahtelainen New Time Terror, sekä pääesiintyjäksi hommattiin jo jonkun verran keikkakokemusta alleen saanut muuramelainen Shitsnackers. NTT:n tyyppeihin olin tutustunut Lutakon reissuillani ja Shitsnackers saatiin paikalle heidän kauttaan. Muistan, että olin aivan fiiliksissä Shitsnackersin saamisesta Joutsaan, kun se oli ns. "ihan oikea punk-bändi", eikä mikään meidän bändin tapainen vasta-alkajien märkäkorvabändi.
Mitä tuosta keikasta nyt voisi oikein sanoa - no, sen ainakin, että meillä oli hauskaa. Kun yksi bändi soitti, muiden bändejen tyypit pogoilivat ja riehuivat. Paikalle saapuneet joutsalaisnuoret eivät välttämättä aivan tajunneet, mistä koko hommassa oli kyse, mutta kyllä jotkut hevarit taisi jostain biiseistä tykätäkin.
Tuon illan jälkeen järjestin vastaavanlaisia tapahtumia Joutsaan aina silloin tällöin. Noissa illoissa soitti yleensä meidän lisäksi 1-2 muuta paikallista hevi/rokkibändiä, tai pari-kolme NTT:n kaltaista "kaveribändiä" Jyväskylän alueelta. Niistä on kyllä jäänyt monia hyviä muistoja ja kokemuksia takataskuun. For the kids, by the kids. Se on hyvän meiningin tae se.
Tuon ensimmäisen keikan jälkeen Jesse kertoi jättävänsä bändihommat sikseen, koska "keikkojen soittaminen ei kiinnostanut". Eipä tuo mitään, jatkoimme harrastustamme siitä eteenpäin yhdellä kitaralla. Ulosteen perimmäisenä ideana oli aina yksinkertainen hauskanpito parhaiden kavereiden kesken, joten mitään kovin suuria suunnitelmia meillä ei silloin vielä ollut. Kunhan soitettiin vaan. Siitä huolimatta, onnistuin saamaan meille pari keikkaa Joutsan ulkopuolellekin: yhden Helsinkiin, toisen yhdelle pikkufestarille Nurmekseen, jossa soitimme mm. Anal Thunderin, I Walk The Linen ja Peer Güntin kanssa. Tuosta festarikeikasta oltiin aika pähkinöinä ja viimeistään siellä minulla alkoi olla sellainen olo, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä elämässäni jatkossakin. Niin paljon, kuin mahdollista. Sen jälkeen hommat alkoivatkin vakavoitua ja aloimme muodostaa bändillemme selkeitä tulevaisuudentavotteita. Nauhoitettaisiin ihan kunnon levy oikeilla rummuilla ja oikeilla laitteilla aikaisemmin käyttämiemme sähkörumpujen ja karaokelaitteiden sijaan ja koitettaisiin saada uuden levyn myötä näkyvyyttä, sekä keikkoja Joutsan ulkopuolelle. Uudet biisit ja levy jäi kuitenkin tekemättä, kun Spede muutti ysiluokalta pääsyn jälkeen Joutsasta Heinolaan opiskelupaikan perässä ja kertoi jättävänsä bassonsoiton sikseen. Päätimme lopulta, että parempi laittaa koko bändi jäihin, kuin koittaa pakottaa sitä eteenpäin. Lopulta, parin vuoden hiljaiselon jälkeen, Uloste kuopattiin vuoden 2009 maaliskuussa senaikaisen bändimme Reaching Outin keikan jälkeen muutaman biisin mittaisella yllätysvedolla.
Lyhyen olemassaolonsa aikana Uloste sai aikaan noin tusinan verran kappaleita, kourallisen keikkoja ja.. No, ei oikein mitään muuta. Mutta ensimmäinen bändi on aina ensimmäinen bändi ja sitä tulee aina arvostettua aivan eri tavalla, kuin myöhempiä tekeleitään - oli sen nimi, tai kappaleet kuinka huonoja tahansa.
THERE AIN'T NO STYLE LIKE JOUTSA STYLE. ULOSTEPUNKS 4 LIFE.
Elettiin syksyä 2006. Samaa syksyä, jonka aikana rupesin käymään keikoilla Lutakossa. Koska Joutsassa nyt ei varsinaisesti ollut mitään sen kummempaa tekemistä - varsinkaan, kun ulkonakin oli koko ajan vain märkää - , me vietimme aikaamme musiikin parissa. Kaveriporukkamme koostui minun lisäkseni melko lailla Antista, Korpilahdelta Joutsaan muuttaneista Kuitusen veljeksistä, sekä Angesselän kyläkoulusta keskustan yläasteelle tulleista Jessestä ja Henristä (jota kaikki kutsuivat Spedeksi). Tuon porukan kanssa vietin aikaani melko lailla päivittäin. Skeitattiin, pelattiin videopelejä, pidettiin leffailtoja ja niin edelleen. Hölmöiltiin.
Eräänä syksyisenä päivänä yhdellä meidän luokan tytöistä oli syntymäpäiväbileet, jonne ketään meistä ei oltu kutsuttu. Oltiin kuitenkin kovasti sitä mieltä, että meidänkin pitäisi niihin juhliin päästä, joten lopulta kutsu irtosi - mutta sillä ehdolla, että tuodaan mukanamme syntymäpäivälahja.
Mitä me tehtiin? No, syntymäpäivälaulu. Toinen Kuitusen veljeksistä (Visa-Matti) soitti rumpuja, Antti ja Jesse soittivat kitaraa (toinen sähkökitaraa, toinen akustista) ja minä lauloin. Noin minuutin mittainen taideteoksemme sai nimekseen "Onneksi olkoon Mari". Tallensimme kappaleen muistitikulle ja lähdimme juhliin kakunkiilto silmissämme. Juhlat oli ja meni, kakku oli makoisaa ja hauskaa pidettiin, mutta hauskinta tuossa illassa oli se, mitä se laittoi meidän kaveriporukassa aluilleen. Sen kappaleen tekeminen ja nauhoittaminen oli nimittäin hauskinta, mitä oltiin vähään aikaan keksitty ja kuinkas ollakaan, sinne kellariin me päädyttiin soittamaan aina milloin mitäkin kappaleita parin päivän päästä uudelleen. Ja taas uudelleen. Ja taas uudelleen. Kappaleet, joita soitettiin, olivat pääasiassa musiikinluokasta "lainaamani" kirjan sivuilta opeteltuja. Ja kuten kaikilla tuohon aikaan musiikkia koulussa opiskelleilla joutsalaisnuorilla, meilläkin bravuurina oli Bon Jovin Livin' on a Prayer, koska meidän musiikinopettaja halusi soittaa sitä joka tunnilla, haha!
Mutta tosiaan, siitä harmittomasta pelleilystä syntyi lopulta jotain ihan oikeaakin. Olin saanut vanhemmiltani joululahjaksi kitaran, jota rämpyttelin kotona aina silloin tällöin ja siitä rämpyttelystä syntyi lopulta ensimmäinen oma sävellykseni. Sanoitukset syntyivät päälle aivan kuin itsestään, siinä sävellyksen yhteydessä. Pian olinkin kirjoittanut ensimmäisen oman kappaleeni. Se kertoi siitä, kuinka näin skeittarina minua oli aina ärsyttänyt suunnattomasti se, kuinka negatiivisesti ihmiset lajiin ja sen harrastajiin suhtautuivat. Rullalauta Teki Musta Rikollisen. Olin aivan pähkinöinä - en malttanut millään odottaa, että pääsisin opettamaan sen muille ja kuulemaan, miltä se kuulostaa bändin kanssa soitettuna.
Rullalaudan jälkeen aloin purkamaan fiiliksiäni paperille ja kitaralle aikamoisella tahdilla. Kiihtyneen soittotahdin myötä myös Antti, Jesse ja V-M alkoivat kehittyä soittajina. Jesse, joka oli alkuun soittanut bassoa ja tarpeen mukaan aina vähän milloin mitäkin koskettimista triangeliin, kertoi haluavansa soittaa kitaraa, joten otimme Speden bassoon. Kun Spede tuli bändiin, hän ei ollut koskenutkaan bassoon aiemmin elämässään, mutta ei se meitä niin hirveästi haitannut. "Kyllä ne biisit rupeaa siitä ajallaan luonnistumaan", ajateltiin ja niinhän ne alkoi. Aloimme soittaa covereita mm. The Ramonesilta, Black Flagilta ja Minor Threatilta. Kun omia biisejä alkoi olla noin kourallinen, oli aika miettiä bändille nimeä. En edes muista, mitä muut nimiehdotukset olivat, mutta lopullinen oli juuri sellainen, joka sopi meille täydellisesti: Uloste. "Just hyvä, koska siltähän me kuulostetaan: paskalta!" Muistaakseni nimi oli myös jonkinlainen väännös kaikkien fruittaripoikien käyttämästä vaatemerkki Lacosteesta.
No, kun oltiin saatu bändille nimikin, oli aika ruveta säätämään sille sen ensimmäistä keikkaa. Otin yhteyttä Joutsan 4H-yhdistykseen, jotka olivat aiemmin järjestäneet nuorisotapahtumia kunnassa ja kerroin, että meillä olisi tällainen bändi ja haluttaisiin soittaa keikka. Sanoin järjestäväni kaikki käytännön asiat, kunhan vain saataisiin 4H:n, tai kunnan puolesta tilat. Sovittiin, että keikka järjestetään Joutsan nuorisokahvilassa, jossa meillä oli normaalisti tapana käydä pelaamassa biljardia, pingistä ja pleikkarin Singstaria. Eikä maksanut mitään. "Kunhan lopetatte ennen kymmentä" oli ainoa ehto, jonka sain. Niihin raameihin aloin sitten rakentamaan.
Ulosteen ensimmäinen keikka tapahtui vuoden 2007 alussa, joskus siinä helmi-maaliskuussa. PA lainattiin Antin vanhemmilta, kitaristit toivat vahvistimet omasta takaa. Tila oli niin pieni, ettei mitään tarvinnut mikittää. Treenissoundit. Muita bändejä olivat myöskin ensimmäiselle keikalleen tullut korpilahtelainen New Time Terror, sekä pääesiintyjäksi hommattiin jo jonkun verran keikkakokemusta alleen saanut muuramelainen Shitsnackers. NTT:n tyyppeihin olin tutustunut Lutakon reissuillani ja Shitsnackers saatiin paikalle heidän kauttaan. Muistan, että olin aivan fiiliksissä Shitsnackersin saamisesta Joutsaan, kun se oli ns. "ihan oikea punk-bändi", eikä mikään meidän bändin tapainen vasta-alkajien märkäkorvabändi.
Mitä tuosta keikasta nyt voisi oikein sanoa - no, sen ainakin, että meillä oli hauskaa. Kun yksi bändi soitti, muiden bändejen tyypit pogoilivat ja riehuivat. Paikalle saapuneet joutsalaisnuoret eivät välttämättä aivan tajunneet, mistä koko hommassa oli kyse, mutta kyllä jotkut hevarit taisi jostain biiseistä tykätäkin.
Tuon illan jälkeen järjestin vastaavanlaisia tapahtumia Joutsaan aina silloin tällöin. Noissa illoissa soitti yleensä meidän lisäksi 1-2 muuta paikallista hevi/rokkibändiä, tai pari-kolme NTT:n kaltaista "kaveribändiä" Jyväskylän alueelta. Niistä on kyllä jäänyt monia hyviä muistoja ja kokemuksia takataskuun. For the kids, by the kids. Se on hyvän meiningin tae se.
Tuon ensimmäisen keikan jälkeen Jesse kertoi jättävänsä bändihommat sikseen, koska "keikkojen soittaminen ei kiinnostanut". Eipä tuo mitään, jatkoimme harrastustamme siitä eteenpäin yhdellä kitaralla. Ulosteen perimmäisenä ideana oli aina yksinkertainen hauskanpito parhaiden kavereiden kesken, joten mitään kovin suuria suunnitelmia meillä ei silloin vielä ollut. Kunhan soitettiin vaan. Siitä huolimatta, onnistuin saamaan meille pari keikkaa Joutsan ulkopuolellekin: yhden Helsinkiin, toisen yhdelle pikkufestarille Nurmekseen, jossa soitimme mm. Anal Thunderin, I Walk The Linen ja Peer Güntin kanssa. Tuosta festarikeikasta oltiin aika pähkinöinä ja viimeistään siellä minulla alkoi olla sellainen olo, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä elämässäni jatkossakin. Niin paljon, kuin mahdollista. Sen jälkeen hommat alkoivatkin vakavoitua ja aloimme muodostaa bändillemme selkeitä tulevaisuudentavotteita. Nauhoitettaisiin ihan kunnon levy oikeilla rummuilla ja oikeilla laitteilla aikaisemmin käyttämiemme sähkörumpujen ja karaokelaitteiden sijaan ja koitettaisiin saada uuden levyn myötä näkyvyyttä, sekä keikkoja Joutsan ulkopuolelle. Uudet biisit ja levy jäi kuitenkin tekemättä, kun Spede muutti ysiluokalta pääsyn jälkeen Joutsasta Heinolaan opiskelupaikan perässä ja kertoi jättävänsä bassonsoiton sikseen. Päätimme lopulta, että parempi laittaa koko bändi jäihin, kuin koittaa pakottaa sitä eteenpäin. Lopulta, parin vuoden hiljaiselon jälkeen, Uloste kuopattiin vuoden 2009 maaliskuussa senaikaisen bändimme Reaching Outin keikan jälkeen muutaman biisin mittaisella yllätysvedolla.
Lyhyen olemassaolonsa aikana Uloste sai aikaan noin tusinan verran kappaleita, kourallisen keikkoja ja.. No, ei oikein mitään muuta. Mutta ensimmäinen bändi on aina ensimmäinen bändi ja sitä tulee aina arvostettua aivan eri tavalla, kuin myöhempiä tekeleitään - oli sen nimi, tai kappaleet kuinka huonoja tahansa.
THERE AIN'T NO STYLE LIKE JOUTSA STYLE. ULOSTEPUNKS 4 LIFE.
torstai 28. marraskuuta 2013
Punkista ja hardcoresta, osa 2: "The Spark"
En tajunnut sitä silloin, mutta sinä kesänä minulle todellakin kävi jotain. Kuuntelin yhä enemmän ja enemmän bändejä, jotka laskeutuivat saman rock-musiikin alagenren sisään. Kuuntelin punkkia.
Etsin uutta kuunneltavaa jo ennestään tuttujen bändejen kautta, sekä internetiä apunani käyttäen. Lopulta se sitten tapahtui, kun laitoin Black Flagin Damagedin soimaan. Siinä missä the Ramones oli salakavalasti vietellyt minut bussinsa kyytiin Blitzkrieg Bopilla, Black Flag kirjaimellisesti kaappasi minut pakettiautoonsa Rise Abovella. Kaikki vaan loksahti jotenkin kohdalleen. Tätä minä olin hakenut. Toisin kuin se nuorempana kuuntelemani mustien ghettonuorten tekemä musiikki (josta koitin niin kovasti hakea kosketuspintaa omaan elämääni), tämä musiikki oli juuri minunkaltaisteni nuorten tekemää. Tämä oli musiikkia, johon pystyin samaistumaan aivan täysin, vaikken asunutkaan kaliforniassa. Yhtä lailla se koulussa käynti, sopeutumattomuus futiksenpelaajien, mopopoikien ja tupakkapaikkojen prinsessojen maailmaan, tai auktoriteettien pomottelu ärsytti Joutsassa, kuin missä tahansa muuallakin. Ja mikä parasta, punk antoi minun olla oma itseni. Eikä vaan antanut, vaan rohkaisi olemaan sitä vain entistä vahvemmin. Se tuntui aika mahtavalta.
Black Flagin myötä aloin tutustumaan taas uusiin bändeihin. Homma alkoi tuntua enemmän ja enemmän omalta. Pian opittiin, että myös punkin sisältä löytyy alagenrejä ja ne bändit, joita tuli eniten kuunneltua kutsuttiin hardcore punkiksi, eli hardcoreksi. Tämän tajuamisen myötä haaviin alkoi tarttua enemmän omaan makuun sopivia bändejä, eikä aikaakaan, kun saimme kuulla sellaisesta suomalaisesta punk-lafkasta, kuin Combat Rock Industry ja sen bändeistä. Wasted ja Endstand olivat ensimmäisiä suomalaisia bändejä, joita otin haltuun.
Siinä kohtaa tajuntani laajentui taas parin oleellisen tekijän verran:
"Hei, tätä hommaahan tehdään myös Suomessa!"
"Hei, tää bändihän on tulossa parin viikon päästä keikalle Jyväskylään!"
Tähän aikaan YouTube oli - ainakin meille maalaisille - vielä aika uusi juttu, joten tietämys siitä, minkälainen meininki punk-, tai hardcorekeikoilla on, oli todella olematon. Tiesin vain, miltä Black Flag kuulosti, en yhtään sitä, miltä he näyttivät. "Varmaan samalta, kun ne Ramonesin tyypit", ajattelin. Intoa ja jännitystä täynnä lähdin tuolle keikalle parin Lievestuoreella asuvan myöskin punkista kiinnostuneen kaverini kanssa.
Keikka pidettiin tosiaan Jyväskylässä, paikassa nimeltä Tanssisali Lutakko. Paikka oli (ja on edelleen) yksi lähialueen ainoita rock-klubeja, jonne pääsi alaikäisenä ja minulle se oli ensimmäinen kerta, kun olin menossa katsomaan yhtään minkäänlaista keikkaa yhtään minnekään. Joutsassa kun bändejä näki oikeastaan vain kerran vuodessa järjestettävillä Joutsan Joutopäivillä ja nekin olivat enemmän osastoa Fintelligens ja TikTak.. Eikä sinne menty niinkään katsomaan niitä bändejä, vaan kavereita sinne mentiin tapaamaan. Pussikaljottelemaan ja niin edespäin. Kyllä te tiedätte. Joten siinä kohtaa, kun tätini jätti minut ja kaverini Lutakon pihaan, toivotti "kivaa konserttia" ja kertoi hakevansa meidät muutaman tunnin päästä takaisin Lievestuoreelle, olimme vähintäänkin innosta ja jännityksestä pinkeänä.
Keikka, jolle menimme, oli osa Wastedin 10-vuotiskiertuetta ja sen lisäksi siellä soittivat myöskin Combat Rockille levyttäneet Manifesto Jukebox ja Lighthouse Project, joista en tiennyt sen kummemmin mitään. Muistan, että kaikki hehkuttivat Lighthouse Projectia pitkin nettiä ja jotain biisejäkin olin tainnut bändiltä kuulla, mutta aika tyhjänä tauluna minä siellä seisoin, kun jätkää alkoi ilmestyä lavalle kitaroineen.
Sen jälkeen tapahtui jotain, jonka tulen muistamaan varmaan lopun ikääni. Lighthouse Project alkoi soittaa, laulaja otti mikin käteen, hyppäsi valtavankokoisella saksipotkulla ilmaan ja samalla hetkellä, kun hän laskeutui lavan lattialle huomasin edessäni seisseen yleisön räjähtäneen valtavaan moshpittiin. En ollut koskaan kuullut, nähnyt, tai kokenut mitään vastaavaa. Katsoin ensimmäiset pari biisiä edessäni avautunutta näkyä varmaan kirjaimellisesti suu auki, koska en tiennyt, miten siihen kaikkeen olisi pitänyt suhtautua! "Ai tämmöstä tää on!"
Niiden parin biisin jälkeen bändi piti pienen kitaranviritystauon, jonka aikana laulaja käytti hiljaisuuden hyväkseen ja alkoi jutella yleisölle. Hän osoitti selkäni takana olevaa portaikkoa, jota pitkin keikkatilaan tultiin ja spiikkasi seuraavan biisin sisään: "Tää kertoo siitä, kun tulee ensimmäistä kertaa ikinä punkkikeikalle. Siitä fiiliksestä, kun nous ensimmäistä kertaa noi portaat ylös. The Spark."
Siinä kohtaa en voinut enää pidätellä itseäni. Riisuin hupparin yltäni, annoin sen kaverilleni ja syöksyin pitin sisään. Loppukeikka olikin sitten silmissäni yhtä käsien ja jalkojen heilumista, tönimistä, poukkoilua. Kun keikka oli ohi, olin aivan hiestä märkä ja hengästynyt. Ihan, kuin olisin juossut jonkun cooperin testin, tai jotain. Mutta se tunne, jonka se kaikki jätti jälkeensä. Se oli aivan sanoinkuvailemattoman hieno. Sinä iltana tulin paikalle Wastedin takia, mutta Lighthouse Project oli se bändi, mikä jäi mieleen. Ja siitä illasta lähtien se oli uusi lempibändini.
Tuon keikan jälkeen Lutakossa käynnistä tuli suurinpiirtein jokakuukautinen tapa. Oli bändit mitä hyvänsä, jos ne olivat punkkia, niitä lähdettiin katsomaan, jos vaan rahat antoivat myöten. Tätä kautta tuli tutustuttua todella erilaisiin bändeihin ja niiden myötä esim. suomalaisen punkin juuriin. Olen melko varma, että olen kuullut esimerkiksi Kaaoksesta ensimmäisen kerran vasta ollessani Sotatilan, tai Rakkauden keikalla.
Bussi edestakaisin välillä Joutsa-Jyväskylä-Joutsa maksoi suurinpiirtein 12 euroa, sisäänpääsy oli yleensä noin vitosen ja jos levyjä, tai paitoja teki mieli ostaa, niin piti varata pari kymppiä ylimääräistä vielä mukaan. En tuntenut siihen aikaan vielä sen kummemmin ketään jyväskyläläisiä punkkareita, vaan kävin keikoilla aina omien kavereideni kanssa. Bussi Joutsasta Jyväskylään lähti kahdeksalta illalla ja bussi Jyväskylästä Joutsaan kahdelta yöllä. Yleensä jouduttiin odottelemaan bussia joku tunti-pari aseman viereisen huoltoaseman lämmössä, ennen kuin päästiin kotia kohti. Mutta koskaan se ei harmittanut, koska niistä keikoista sai aina niin paljon. Varsinkin, jos oli ostanut sieltä mukaansa jotain levyjä, tai paitoja - heti, kun pääsi kotiin, oli pakko laittaa levari päälle ja uusi paita meni päälle heti seuraavana päivänä. Niin ja tosiaan, koska suurin osa myynnissä olevista levyistä olivat vinyylilevyjä, eikä niitä saanut kuin vinyylinä, hommasin itselleni vinyylisoittimen. Sen myötä levyjen sanoitukset alkoivat näytellä entistä suurempaa osaa kuuntelukokemuksessani, koska levyjä alkoi oikeasti kuuntelemaan. Niihin paneutui ihan erilaisella intensiteetillä, kuin tietokoneen mp3-tiedostoihin. Ja mitä ulkonäköön tulee - aloin näyttää yhä enemmän niiltä tyypeiltä, jotka komeilivat levyjeni kansissa ja katsomissani skeittileffoissa ajellun pääni, bändipaitojeni ja pillifarkkujeni kanssa. Punk oli imaissut minut totaalisesti sisäänsä, eikä paluuta enää ollut.
Ei ole varmaan vaikea arvata, mitä sitten tapahtui, eihän?
Etsin uutta kuunneltavaa jo ennestään tuttujen bändejen kautta, sekä internetiä apunani käyttäen. Lopulta se sitten tapahtui, kun laitoin Black Flagin Damagedin soimaan. Siinä missä the Ramones oli salakavalasti vietellyt minut bussinsa kyytiin Blitzkrieg Bopilla, Black Flag kirjaimellisesti kaappasi minut pakettiautoonsa Rise Abovella. Kaikki vaan loksahti jotenkin kohdalleen. Tätä minä olin hakenut. Toisin kuin se nuorempana kuuntelemani mustien ghettonuorten tekemä musiikki (josta koitin niin kovasti hakea kosketuspintaa omaan elämääni), tämä musiikki oli juuri minunkaltaisteni nuorten tekemää. Tämä oli musiikkia, johon pystyin samaistumaan aivan täysin, vaikken asunutkaan kaliforniassa. Yhtä lailla se koulussa käynti, sopeutumattomuus futiksenpelaajien, mopopoikien ja tupakkapaikkojen prinsessojen maailmaan, tai auktoriteettien pomottelu ärsytti Joutsassa, kuin missä tahansa muuallakin. Ja mikä parasta, punk antoi minun olla oma itseni. Eikä vaan antanut, vaan rohkaisi olemaan sitä vain entistä vahvemmin. Se tuntui aika mahtavalta.
Black Flagin myötä aloin tutustumaan taas uusiin bändeihin. Homma alkoi tuntua enemmän ja enemmän omalta. Pian opittiin, että myös punkin sisältä löytyy alagenrejä ja ne bändit, joita tuli eniten kuunneltua kutsuttiin hardcore punkiksi, eli hardcoreksi. Tämän tajuamisen myötä haaviin alkoi tarttua enemmän omaan makuun sopivia bändejä, eikä aikaakaan, kun saimme kuulla sellaisesta suomalaisesta punk-lafkasta, kuin Combat Rock Industry ja sen bändeistä. Wasted ja Endstand olivat ensimmäisiä suomalaisia bändejä, joita otin haltuun.
Siinä kohtaa tajuntani laajentui taas parin oleellisen tekijän verran:
"Hei, tätä hommaahan tehdään myös Suomessa!"
"Hei, tää bändihän on tulossa parin viikon päästä keikalle Jyväskylään!"
Tähän aikaan YouTube oli - ainakin meille maalaisille - vielä aika uusi juttu, joten tietämys siitä, minkälainen meininki punk-, tai hardcorekeikoilla on, oli todella olematon. Tiesin vain, miltä Black Flag kuulosti, en yhtään sitä, miltä he näyttivät. "Varmaan samalta, kun ne Ramonesin tyypit", ajattelin. Intoa ja jännitystä täynnä lähdin tuolle keikalle parin Lievestuoreella asuvan myöskin punkista kiinnostuneen kaverini kanssa.
Keikka pidettiin tosiaan Jyväskylässä, paikassa nimeltä Tanssisali Lutakko. Paikka oli (ja on edelleen) yksi lähialueen ainoita rock-klubeja, jonne pääsi alaikäisenä ja minulle se oli ensimmäinen kerta, kun olin menossa katsomaan yhtään minkäänlaista keikkaa yhtään minnekään. Joutsassa kun bändejä näki oikeastaan vain kerran vuodessa järjestettävillä Joutsan Joutopäivillä ja nekin olivat enemmän osastoa Fintelligens ja TikTak.. Eikä sinne menty niinkään katsomaan niitä bändejä, vaan kavereita sinne mentiin tapaamaan. Pussikaljottelemaan ja niin edespäin. Kyllä te tiedätte. Joten siinä kohtaa, kun tätini jätti minut ja kaverini Lutakon pihaan, toivotti "kivaa konserttia" ja kertoi hakevansa meidät muutaman tunnin päästä takaisin Lievestuoreelle, olimme vähintäänkin innosta ja jännityksestä pinkeänä.
Keikka, jolle menimme, oli osa Wastedin 10-vuotiskiertuetta ja sen lisäksi siellä soittivat myöskin Combat Rockille levyttäneet Manifesto Jukebox ja Lighthouse Project, joista en tiennyt sen kummemmin mitään. Muistan, että kaikki hehkuttivat Lighthouse Projectia pitkin nettiä ja jotain biisejäkin olin tainnut bändiltä kuulla, mutta aika tyhjänä tauluna minä siellä seisoin, kun jätkää alkoi ilmestyä lavalle kitaroineen.
Sen jälkeen tapahtui jotain, jonka tulen muistamaan varmaan lopun ikääni. Lighthouse Project alkoi soittaa, laulaja otti mikin käteen, hyppäsi valtavankokoisella saksipotkulla ilmaan ja samalla hetkellä, kun hän laskeutui lavan lattialle huomasin edessäni seisseen yleisön räjähtäneen valtavaan moshpittiin. En ollut koskaan kuullut, nähnyt, tai kokenut mitään vastaavaa. Katsoin ensimmäiset pari biisiä edessäni avautunutta näkyä varmaan kirjaimellisesti suu auki, koska en tiennyt, miten siihen kaikkeen olisi pitänyt suhtautua! "Ai tämmöstä tää on!"
Niiden parin biisin jälkeen bändi piti pienen kitaranviritystauon, jonka aikana laulaja käytti hiljaisuuden hyväkseen ja alkoi jutella yleisölle. Hän osoitti selkäni takana olevaa portaikkoa, jota pitkin keikkatilaan tultiin ja spiikkasi seuraavan biisin sisään: "Tää kertoo siitä, kun tulee ensimmäistä kertaa ikinä punkkikeikalle. Siitä fiiliksestä, kun nous ensimmäistä kertaa noi portaat ylös. The Spark."
Siinä kohtaa en voinut enää pidätellä itseäni. Riisuin hupparin yltäni, annoin sen kaverilleni ja syöksyin pitin sisään. Loppukeikka olikin sitten silmissäni yhtä käsien ja jalkojen heilumista, tönimistä, poukkoilua. Kun keikka oli ohi, olin aivan hiestä märkä ja hengästynyt. Ihan, kuin olisin juossut jonkun cooperin testin, tai jotain. Mutta se tunne, jonka se kaikki jätti jälkeensä. Se oli aivan sanoinkuvailemattoman hieno. Sinä iltana tulin paikalle Wastedin takia, mutta Lighthouse Project oli se bändi, mikä jäi mieleen. Ja siitä illasta lähtien se oli uusi lempibändini.
Bussi edestakaisin välillä Joutsa-Jyväskylä-Joutsa maksoi suurinpiirtein 12 euroa, sisäänpääsy oli yleensä noin vitosen ja jos levyjä, tai paitoja teki mieli ostaa, niin piti varata pari kymppiä ylimääräistä vielä mukaan. En tuntenut siihen aikaan vielä sen kummemmin ketään jyväskyläläisiä punkkareita, vaan kävin keikoilla aina omien kavereideni kanssa. Bussi Joutsasta Jyväskylään lähti kahdeksalta illalla ja bussi Jyväskylästä Joutsaan kahdelta yöllä. Yleensä jouduttiin odottelemaan bussia joku tunti-pari aseman viereisen huoltoaseman lämmössä, ennen kuin päästiin kotia kohti. Mutta koskaan se ei harmittanut, koska niistä keikoista sai aina niin paljon. Varsinkin, jos oli ostanut sieltä mukaansa jotain levyjä, tai paitoja - heti, kun pääsi kotiin, oli pakko laittaa levari päälle ja uusi paita meni päälle heti seuraavana päivänä. Niin ja tosiaan, koska suurin osa myynnissä olevista levyistä olivat vinyylilevyjä, eikä niitä saanut kuin vinyylinä, hommasin itselleni vinyylisoittimen. Sen myötä levyjen sanoitukset alkoivat näytellä entistä suurempaa osaa kuuntelukokemuksessani, koska levyjä alkoi oikeasti kuuntelemaan. Niihin paneutui ihan erilaisella intensiteetillä, kuin tietokoneen mp3-tiedostoihin. Ja mitä ulkonäköön tulee - aloin näyttää yhä enemmän niiltä tyypeiltä, jotka komeilivat levyjeni kansissa ja katsomissani skeittileffoissa ajellun pääni, bändipaitojeni ja pillifarkkujeni kanssa. Punk oli imaissut minut totaalisesti sisäänsä, eikä paluuta enää ollut.
Ei ole varmaan vaikea arvata, mitä sitten tapahtui, eihän?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)